Odottamaton taistelu

Eilen oli rankka päivä. Niin sen pitikin olla, mutta päivästä muodostui rankka ihan muista syistä kuin oli tarkoitus. Palataan siis eilisaamuun.

Soitin osastolle aamulla ennen kuutta, sillä Ennin oli tarkoitus mennä leikkaussaliin jo kahdeksalta ja soitin varmistaakseni, että aikataulu näyttää edelleen samalta. Miehen kanssa oltiin tähtäämässä seitsemäksi Ennin luo, jotta ehditään vielä moikata ja saattaa perille.

Linjan toisessa päässä vastasi Ennin hoitaja ja juu aikataulu on sama, mutta. MUTTA. Enni ei ole nukkunut yöllä yhtään. Itkenyt ja valittanut ja nostanut kuumeen. Kosketusarka.

Voi itku. Itku siinä tosiaan melkein pääsi ja arvasin jo että leikkaus siirtyy. Herätettiin kuitenkin isommat lapset, vietiin aamupalalle isovanhempien luo ja kiirehdittiin seitsemäksi Helsinkiin. Vastassa oli levoton ja tuskainen Enni, joka jaksoi vain pienen hymyn antaa meidät tunnistaessaan.

Itse näin heti että tilanne on huono, ei mitään toivoa leikkauksesta siinä tilassa. Nefrologi, anestesialääkäri ja leikkaava lääkäri kävivät pähkäämässä ja miettimässä, mitä tehdä, ja leikkauksen siirtäminen jäi ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi.

Päivä muuttui siis suunnitellusta leikkauspäivästä taisteluksi verenmyrkytystä vastaan. Mikään ei ole raskaampaa kuin nähdä oman lapsen kärsivän kun itse ei voi millään lailla auttaa. Samalla tiedostaen, että taas pistetään kaikki suunnitellut aikataulut uusiksi ja tehdään käytännön järjestelyt taas kertaalleen alusta kun saadaan uusi leikkauspäivä tietoon. Miehen poissaolot töistä ja isompien lasten asioiden organisointi. Ja se henkinen asennoituminen ja alistuminen taas siihen, että mikään ei vielä muutukaan vaan sama rumba jatkuu ja jatkuu taas.

Ennin vointi oli eilen todella huono. Kun leikkauksesta luovuttiin, otettiin veriviljely cvk:sta ja aloitettiin antibiootit suoraan suoneen ja Ennin nesteytys. Ressukka oli myös tietysti paastonnut leikkausta varten jo yöstä, joten saatiin myös maito heti alkuun. Useammat verinäytteet otettiin myös heti aamusta. Päivällä aloitettiin myös toinen antibiootti. Jalkoihin ja käsiin ilmestyi punaista ihottumaa ja syke oli turhan korkea vain maatessakin. Maha toimi jatkuvasti ja iho vaippa-alueella oli kovilla. Enni ei saanut nukutuksi kuin vasta iltapäivällä kolmen aikaan, levottomana pyöri vaan eikä ollut hyvä mitenkään päin.

Iltaa kohden vihdoin alkoi näkyä jotakin merkkejä paremmasta olosta, vaikka välillä oltiin jo huolissaan matalista verenpaineista ja uupuneesta olosta. Mutta väsyttäähän moinen taistelu ja valvominen.

Iltavuoron vaihtuessa yövuoroon saatiin vihdoin jo pientä hymyä näkyviin ja toinen jalka alkoi nousta ennimäisesti pystyyn ja käsi tavoitella varpaita. Myös levottomuus väistyi ja illalla saatiin jo seuraksi vähän levollisempi Enni. Puoli kymmenen aikaan uskallettiin lähteä itsekin kotiin nukkumaan, 15 tunnin sairaalapäivän jälkeen. Enni rauhoittui unille, ja tänään aamulla kuulin, että oli nukkunut levollisesti oikeastaan koko yön.

Mies meni tänään aamulla töihin ja itse tulin tänne seitsemäksi. Tänään ollut jo ihan erilainen päivä. Vähän totisempi Enni on ollut mutta kyllä jo intoutui touhuamaan ja hihkumaan eikä hymyvirnistyksiäkään säästelty kun saatiin siskoni vieraaksi. Suunta siis hyvä ja taistelu lähes taisteltu, taas kerran. Ennen seuraavaa.

Tulevat päivät ollaan tiiviisti täällä, kiinni piuhoissa. Antibiootit menee taas suoraan suoneen kolmesti päivässä tunnin ajan, toinen antibiootti kerran päivässä. Lisäksi albumiini-infuusiot kahdesti päivässä kolme tuntia. En tiedä milloin kotiin tai edes ulos. Itse pääsen tänään vähän kotiin hengähtämään kun isovanhemmat ottavat taas illasta paikkani ja ovat Ennin kanssa.

Uusia suunnitelmia lähdettiin heti tekemään ja uusi leikkauspäivämäärä on 20. toukokuuta. Kolmas yritys. Onnistuisikohan silloin? Ehkä sen päivän iltana sen sitten tietää.