Pieniä ja isoja asioita

Kevät on mennyt vauhdilla ja näihin viikkoihin on mahtunut kaikenlaista. Lasten harrastukset pyörivät jo lähes normaalisti ja lähes jokaiselle arki-illalle on joku aikataulutettu meno jollakin. Ihanan tavallista jo! Ennin kerho taitaa jäädä kokematta, kun se on joulukuun alusta saakka jo ollut "tauolla", joten kesän jälkeen Ennillä on edessä päiväkodin aloitus ilman sen kummempaa ryhmässä toimimisen harjoitusta. Harmi että näin, mutta ei voi mitään.

Päiväkotipaikasta tuli tieto tällä viikolla. Jännä juttu, vaikka sen tiesi että päiväkotipaikan kyllä saa ja ei se töihin paluu siitä jää kiinni, niin jollain lailla se syksy tuli kuitenkin askeleen lähemmäs paikan varmistuessa. Enni pääsee siihen päiväkotiin mihin hänet halusinkin, aivan upouuteen hienoon taloon koulun vieressä. Neljän kuukauden kuluttua meillä eletään jo uudenlaista vaihetta.

Eilen meillä oli pitkästä aikaa munuaislääkärin vastaanotto. Labrassa käytiin jo maanantaina ja kaikki oli erinomaisesti. Vain painon kanssa taistellaan, se kun oli laskenut vuosikontrollista useamman sata grammaa. Nyt aletaan tankkaamaan rasvoja ja energiaa. Ei lääkäri siitä niin huolissaan ollut, mutta kuitenkin. Pituuskasvua oli tullut vähän, mutta siis todella vähän sitäkin. Saman koon vaatteet on menneet meillä jo aika pitkään. 

Seuraava vastaanotto onkin sitten toukokuun lopussa ja se pidetään etävastaanottona. Jos mitään huolen aiheita ei tässä tule, niin aika normaalia elämää voidaan elellä ilman jatkuvaa sairaalassa juoksemista. Tietenkään ei pitäisi sanoa noin, tai varmasti jotakin tulee...

Viime viikolla Ennille kävi ensimmäinen tapaturma, joka vaati päivystyskäynnin. Iltatoimilla riehumisen ja rimpuilun seurauksena Ennillä meni kyynärpää sijoiltaan. Että sitä voikin pelästyä. Mutta kaikeksi onneksi päivystysreissu oli nopea ja jo meidät vastaanottanut hoitaja sai kyynärpään paikoilleen ja Enni sai käden taas toimintaan. Toivottavasti tuo jää ainoaksi kerraksi, kun vastaavaa tapahtuu. Ihan riittävästi on sairaalassa vietetty jo aikaa ilman tapaturmiakin. 

Kesää täällä kovasti jo odotellaan, vaikkei mitään kovin ihmeellistä sinnekään ole suunnitteilla. Muutama pieni lomareissu ja tietenkin vähän hitaammat aamut meidän lomalaisten osalta. Tuleva kesä jääkin viimeiseksi pitkäksi kesälomaksi itselläni, kun olen vielä kotona Ennin kanssa. Jatkossa saa tulla toimeen taas lyhyemmillä lomilla.

Koronarokotusasiaa selvittelin kunnasta joitain viikkoja aitten. Ohjeistuksessa kun ei ole mainintaa riskiryhmään kuuluvien lasten omaishoitajien rokottamisesta, mikä on sinällään vähän erikoista. Elinsiirtopotilaat ovat kuitenkin aika vahvasti riskiryhmää. Minunkin rokotustarpeeni tyrmättiin aluksi lyhyen selvittelyn jälkeen terkkarissa, mutta aktiivisen hoitajan ansiosta asiaani käsiteltiin palavereissa useampaan kertaan ja olivat lopulta päätyneet siihen, että minunkin kuuluu saada se rokote jo tässä vaiheessa. Meitä vastaavassa tilanteessa olevia on kuitenkin suhteellisen vähän. Niinpä sitten kävin hakemassa rokotteen maanantaina ja saan tehosteen heinäkuun alussa. Mies on rokotettu jo aiemmin, kun kuuluu itse myös riskiryhmään. Ehkä pahin pelko siitä, että meille rantautuu vakava tautimuoto, on nyt selätetty. Ei se mitään omassa toiminnassani muuta, mutta ehkä vähän turvallisemmalla mielellä voi nyt jatkaa elämää.

Kaikenlaisia pieniä ja isoja juttuja on mahtunut tähän kevääseen. Valon lisääntyminen auttaa jaksamaan, mutta edelleenkin tunnen, että jonkunlainen uupumus painaa. Kai se ottaa oman aikansa, että kaikesta tokenee ja toipuu.