Parempia päiviä

Pääsin eilen kotiin päiväksi. Ennin lauantaisia toimenpiteitä seurannut yö oli suhteellisen rauhallinen, tosin pelästyin aikamoisesti keskellä yötä herättyäni pienen itkuun ja huomattuani verisen sängyn ja vaatteet. Veri oli onneksi peräisin uuden dreenin juuresta, eikä varmaankaan ollut kirkasta verta, vaan verensekaista kudosnestettä, joka valkoisella vaipalla ja lakanalla näytti pelkältä vereltä. Ja ei Enni sitä itkenyt, vaan kakkaa tietysti.

Siinä yön pimeinä tunteina kun hoitajan kanssa siivottiin kakat, veret ja oksennukset, mietin että näinköhän se jää kotiin pääsemättä. Enni kuitenkin rauhoittui lakananvaihdon jälkeen, ja seurattiin vielä helikopterin laskeutuminen ja nouseminen, ja sitten tuo nukkui katkeamatonta unta aamun labroihin saakka. Kellojen siirtämisestä johtuen labra tulikin tosiaan kukonlaulun aikaan, ja jatkettiin unta vielä näytteenoton jälkeen.

Kun viimein herättiin lopullisesti uuteen päivään, kurkisteli sängystään ihan erilainen tyttö kuin edellisinä aamuina. Iloinen, höpsöttelevä ja hyväntuulinen Enni. Miten ihana oli lähteä helpottunein mielin ulkomaailmaan ja jättää Enni oman tutun hoitajan kanssa viettämään päivää. Ihmeellisiä ovat nuo pienet ihmiset, jotka aina vastoinkäymisten jälkeen heti olon helpottaessa ovat täysillä taas kiinni elämän hyvissä jutuissa.

Ihanaa oli päästä kotiin ja hakea isommat lapsetkin päiväksi sinne. Ekaa kertaa kahteen viikkoon. Tiedän, että tällä hetkellä moni tuskailee koronarajoitusten kanssa kotonaan, mutta kyllä se koti on kuitenkin aina se koti. Sen ymmärtää, kun sinne ei noin vain pääsekään. Kyllä niin paljon mieluummin eläisin "tavallista korona-arkea" kotona oman perheen kanssa. Itse asiassa en kotona juuri koronaa muistellut, Ennin kanssa on jo ihan normaalissakin elämässä eletty rajoitettua elämää, joten sinällään ei mikään oleellisesti siltä osin ole nyt toisin. Toki arjessa sen sitten huomaisi, kun isommat lapsetkin olisivat kotona päivät eikä olisi kiire minnekään.

Käytiin lenkillä, syötiin ja saunottiin. Ihan sellaisia tavallisia puuhia. Luulen että kaikilla oli kiva päivä. Mies osallistui mihin pystyi selkänsä kanssa. Pesin pyykkiä ja isäni toi taas useamman päivän ruokatarpeet sairaalaan vietäväksi. Miehen äiti oli tehnyt ruokaa, jonka matkalla hain, ja isäni toi valmiiksi tehdyn salaatin lisukkeeksi ja makkarat iltaruuaksi. Päästiin ruuanlaitossa siis helpolla. Sisätiloissa ihan varmuudeksi käytin hengityssuojainta, sillä mies oli hieman flunssainen. Tuntui ihanalta olla kotona ja päivä meni tietenkin ihan liian nopeasti. Silti oli myös kiva palata Ennin luo, vaikka mieluiten ottaisin koko perheen jo koolle ihan pysyvästi ja saisin Enninkin kotiin.

Ennin päivä oli mennyt myös ihan kivasti, joskin päikkärit oli jääneet lyhyiksi. Eikä illallakaan tuntunut väsyttävän ihan heti. Eikä itse asiassa yölläkään, sillä valvoin neidin kanssa suunnilleen kolmesta aamuseitsemään. Tuo pyöri ja hyöri, kääntyili masulleen ja puuhasi ja hääräsi. Voi huokaus mikä yö.

Onneksi tämä päivä olikin sitten kovin täyteen buukattu, ei ehtinyt potea väsymystä sen kummemmin. Oli verikoetta, sydänultraa, vatsan ultraa, dreenin poistoyritystä, haavojen puhdistusta, ravitsemusterapeutin kanssa keskustelua. Sitä ja tätä aamusta iltaan. Enni on koko päivän ollut touhukas ja iloinen, ei missään tapauksessa enää kipeä ja tuskainen. Suunta on siis hyvä. Nyt vielä kun ratkaistaan nesteen kertymiseen liittyvä ongelma, tai se mahdollisesti ratkeaa itsestään, ei pitäisi olla mitään toipumisen tiellä. Suunta lienee oikea. 

Vielä pari tuskaista päivää

Ennin yö vatsan operoinnin jälkeen sujui olosuhteisiin nähden hyvin. Vähän katkonaisesti, mutta se nyt ei sinällään ole mitenkään poikkeuksellista. Aamun labroille herättiin, mutta jatkettiin molemmat unta vielä niiden jälkeen. Heräsin puoli kymmenen aikaan, kun hoitaja valmisteli Ennin sänkyä ultrareissulle. Väsytti ja edelleen olo oli vähän ehkä järkyttynyt ja ahdistunut edellisen päivän tapahtumista. Kun hoitaja tarjoutui lähtemään Ennin kanssa kaksin ultraan, tartuin tilaisuuteen ja jäin heräilemään ja laittamaan aamupalaa. Enni lähti reissuun nukkuvana.

En ehtinyt aamupalaa syödä, kun jo palasivat. Hyvin oli mennyt, Enni herännyt vasta perillä ja pari kertaa ihmetellyt että äiti, mutta sitten keskittynyt hoitajan kanssa kirjaan ja tutkimus sujunut siinä sivussa. Omassa huoneessa kuitenkin alkoi levoton itkeskely, lienee kipeänä pieni. Sai morfiinia, joka jälleen rauhoitti ja sain Ennin unten maille. Alun säpsähtelyn jälkeen uni oli ihmeen rauhallista, ja jatkui ja jatkui vaan. 

Kun Enni lopulta iltapäivällä heräsi, alkoi levoton itkeskely jälleen. Tuntui, että joku ahdisti, ja Ennin vatsakin tuntui pinkeämmältä. Oli myös pientä lämpöä. Pyynnöstäni lääkäri onneksi tuli käymään, vaikka ensin meinasivat että odotetaan illan labrat. Ennin nähtyään lääkäri päätti aikaistaa kuudeksi määrätyt labrat neljään ja tilattiin vielä uusi ultratutkimus samalle illalle. Oireet alkoivat kovasti muistuttaa jo albumiinivaiheessa tutuksi tulleen verenmyrkytystilan oireita. Ahdistus kasvoi. Olihan leikkaushaava ammottanut avoimena tunteja, vaikka se lapulla peitettiinkin.

Tukalan olon jatkuessa ja labratulosten tullessa aloitettiin laajakirjoisempi antibioottihoito. Crp oli noussut aamusta, mikä viittasi joko alkavaan infektioon tai nesteen kertymiseen. Ultrassa ei kuitenkaan siinä vaiheessa isompia nesteitä näkynyt. Veriviljelyä ei saatu otettua, sillä osaston lääkäri ei lähtenyt yrittämään uuden kanyylin laittoa, kun ainuttakaan hyvää suonta ei löytynyt. Anestesialääkäri puolestaan tuli vasta puoli yhdeksältä, ja kahden yrityksen jälkeen totesi luovuttavansa. Joka tapauksessa antibiootti oli aloitettu siinä vaiheessa useampi tunti aiemmin, ja todennäköisesti se jo puri elimistössä mahdollisesti kasvavaan bakteeriin.

Anestesialääkärin lähdettyä oli vielä annettava Klexane, jonka jälkeen onneksi päästiin rauhoittumaan yöhön. Yöstä tuli vaihtelevan huono, osittain nukuttiin, osittain ei.

Tämän päivän aamu alkoi lupaavasti, kun heräsin labran tullessa huoneeseen. Enni nukkui sikeästi siinä hetkessä, ja ihme ja kumma sormenpäänäytteet saatiin otettua nukkuessa, vaikka kaksi kertaa pistettiin. Herättyään Enniä odotti laastari sormessa ja tarrat vieressä. Tosin ei ollut tarroista tänä aamuna apua, vaan levoton ja tuskainen itku alkoi lähes heti herättyä. Ja itkuhan siinä tuli itselläkin, kun koitin pientä rauhottaa, eikä mikään tahtonut auttaa. Vatsa oli taas pinkeämpi ja olo selvästi tukala.

Onneksi hoitajat auttoivat, huomasivat varmaan äidin ahdistuksen. Pääsin hakemaan aamupalaa ja kokosin itseni. Enni sai taas morfiinia, joka pian alkoi helpottaa. Punnituksen jälkeen Enni pääsi köllöttelemään sängylleni, kun hoitajat vaihtoivat lakanoita. Ja sai sitten jäädäkin siihen. Luulen, että sekin auttoi kurjaan oloon kun sai äidin kanssa köllötellä. Lääkäri määräsi vatsan taas ultrattavaksi ja keuhkot kuvattavaksi. Kun koitin laittaa Ennille vettä, tuo heti oksensi. Aivan kuin olisi jo maha täynnä. Sen jälkeen päätettiinkin varmuuden vuoksi laittaa Enni paastolle. Jos tulisi taas passitus saliin.

Ja tulihan se. Ultrassa näkyi tällä kertaa laaja nestealue juuri leikkaushaavan kohdalla. Dreeni, joka Ennillä oli, ei ollut siinä kohdassa, mihin neste kertyi, ja siksi dreenin kautta ei juuri mitään ulos tullutkaan. Keuhkoissa ei ollut mitään. Ultra- ja röntgenreissun jälkeen palasimme huoneeseen ja Enni nukkui koko iltapäivän ja itsekin vähän torkahdin.

Viideltä päästiin saliin. Jälleen kerran istuin vieressä kunnes nukahti. Nukutuksen aikana asennettiin uusi dreeni kohtaan, johon neste nyt kertyi ja laitettiin Ennille uusi, vähän toimivampi kanyyli nesteytystä ja antibiootteja varten. Odotin osastolla, ja noin tunnin kuluttua pääsin Ennin luo heräämäön. Vähän siellä vielä torkkui, mutta pian virkosi ja päästiin osastolle.

Iltaan mahtui vielä labraa ja Klexane, vähän oksennuksen ja kakan siivoamista ja sellaista pientä, mutta selkeästi olo alkoi olla vähän parempi. Toivottavasti suunta on nyt hyvä. Ainakin on nukkunut melko rauhallisesti nyt illan, joten ehkä olemme tässä taistelussa nyt voiton puolella. Huomenna pääsen ehkä käymään kotona ja näkemään isommat lapset,  ekaa kertaa kahteen viikkoon. Kunhan Ennin vointi on aamulla hyvä ja uskallan jättää omalle tutulle hoitajalleen. Miehellä on vähän flunssaa, mutta hän pääsi eilen testeihin ja se ei ole koronaa, joten uskalletaan huomenna nähdä, vaikka ei nyt ehkä ihan kovin läheltä.

Yksi pahimmista päivistä

Eilen oli tuskainen päivä. Ei siitä tietenkään pitänyt niin tuskainen tulla, mutta moni asia menikin sitten erilailla kuin olisi toivonut. Vähän toki osasin sitä jo pelätä, koska keskiviikkona lääkäritkin olivat niin iloisen yllättyneitä hyvästä tilanteesta, että aavistin sen olevan vain tyyntä myrskyn edellä.

Yö oli huonompi kuin edeltäjänsä, ja aamulla oli noustava ja heräteltävä Enni jo ennen seitsemää labran vuoksi. Sormenpäänäytteiden takia en ole Enniä herätellyt, ne kun suhteellisen helpolla aina hoituvat, eikä ehkä ole niin järkyttävää herätä niihin; ne ovat Ennille jo aika rutiinijuttu. Mutta eilen oli näytteitä suonesta. Siihen en itsekään haluaisi herätä. Niinpä herättelin pienen unestaan ja odoteltiin labraa lastenohjelmia katsellen. Tietysti juuri silloin labra tuli vasta puoli kahdeksalta, kun kaikkina muina aamuina on tullut heti seitsemän jälkeen.

Ei siinä mitään. Huuto ja rimpuilu oli taas mieletöntä, mutta taitava labrahoitaja sai ensimmäisellä pistolla neulan suoneen ja näytteet saatiin otettua yhtä lukuunottamatta sieltä. Niinpä vielä sormenpäästä pieni näyte ja huh, huokaistiin Ennin (ja hoitajien) kanssa helpotuksesta. Siinä tulee kaikille jo vähän hiki siinä hommassa. Enni onneksi rauhoittuu aina nopeasti ja palkinnoksi saadut tarrat helpottavat oloa.

Labran jälkeen pistettiin vielä Klexane. Oli siinä pienellä ihmisellä monta kurjaa juttua yhteen aamuun. Toki siihen mahtui myös mukavia juttuja, leikkiä ja höpsöttelyä. Lääkärin kanssa juteltiin seuraavan päivän suunnitelluta toimenpiteestä, kun tarkoitus oli poistaa dialyysikatetri, jolle ei enää olisi käyttöä. Nukutusta ja paastoa varten tarvittaisiin kanyyli, joka sovittiin laitettavaksi päiväunien jälkeen. Mietin jo valmiiksi että apua, sekin. Todellinen pistopäivä.

Puoli yhdeltä lähdettiin ykköskerrokseen ultraan, joka tällä kertaa olikin huono kokemus. Ultraava lääkäri oli mies, jolta puuttivat kaikki sosiaaliset taidot ja taito lähestyä lasta. Työssään varmasti pätevä ja tarkka, mutta apua. Käski Ennin makuulle ja siitä vaan repi irti haavalaput ja pursutti puoli tuubia ultrageeliä Ennin vatsalle, sen kummemmin Enniin kontaktia ottamatta. Ja huutohan siitä tuli. Enni, joka todellakin on nyt ultrassa käynyt päivittäin ja joka todellakaan ei itse tutkimuksesta normaalisti hermostu, itki nyt ihan hysteerisenä. Onneksi sain vähän rauhoittumaan valokuvia näyttämällä. Tutkimuksessa selvisi, että nestettä oli kertynyt edellisen päivän kuvaukseen verrattuna lisää, vaikkakin munuainen toimi siellä hyvin. Kun piinaava tutkimus oli ohi ja hoitajan kanssa putsailtiin Enniä geelistä, tuo lääkäri katsoi Enniä ja kysyi, mitä kuuluu?! Hyvä etten enempää hermostunut, mutta sanoin että oliskohan tuo pitänyt kysyä ihan alkuun!!? Olisi ehkä pienillä jutuilla vältetty se hysteerinen itku.

Ultraa seurasi päivän ehkä mukavin hetki, kun käytettiin hoitajan kanssa Enni kunnon pesulla. Alkuun tuo ei ollut oikein varma, onko pesu hyvä vai huono juttu, mutta lopulta taisi tykätä lämpimästä vedestä ja puhtaasta olosta sen jälkeen. Pesun jälkeen Enni pääsi päiväunille. Olikin ihan väsynyt pieni ihminen.

Perjantaille kaavailtuun dialyysikatetrin poistoon suunniteltiin nyt yhdistettäväksi toimenpiteitä, joilla nesteen kertymistä ja erittymistä saataisiin hillittyä. Siihen liittyen juttelin parinkin eri operoivan lääkärin kanssa, jotka tulivat huoneessa käymään päiväunien aikana. Vähän alkoi perjantai jo jännittää, mutta sitä ennen olisi vielä kestettävä kanyylin laitosta aiheutuva itku ja huuto.

Neljän aikaan Enni alkoi vihdoin heräillä päiväuniltaan, ja samanaikaisesti osaston oma lääkäri tuli hoitajan kanssa huoneeseen kanyylitarpeineen. Enni oli vähän puoliunessa vielä sylissäni, hitaasti halusi herätä. No, ei auttanut kun alkaa hommiin. Ja huutohan siitä tuli, ihan pelkästään kanyylin paikan etsimisestä. Pieni ihminen kiemursi ja huusi ja itki, niinkuin nyt puolitoistavuotias tekee kun pidetään kiinni ja kun hän tietää, että kohta pistetään.

Ja yhtäkkiä "räjähti". En tiedä onko räjähdys kovin lääketieteellinen termi, mutta yhtäkkiä kaikkien ympärillä olevien päälle räjähti kellertävän ruskeaa nestettä, jostain Ennin suunnalta ja se suihkuksi vähintään puolen metrin korkeuteen. Seurasi pöllähtänyt hiljaisuus kun huutava Ennikin hetkeksi hiljeni saatuaan kasvoilleen jotain märkää. Tokenin järkytyksestä ja kurkistin vaipansuusta sisään ja näin munuaisensiirtohaavan ammottavan avoimena monen sentin matkalta. Ihan sisuksiin saakka. Voin sanoa, että monella olisi siinä vaiheessa kyllä lähtenyt taju. Lääkärikin havahtui toimimaan ja hoitajan kanssa hieman puhdistivat haavan ympäristöä ja laittoivat suuren haavalapun haavan peitoksi. Itse keskityin rauhoittelemaan hätääntynyttä Enniä, joka makasi sängyssään läpimärkänä vatsa auki. Ja ehkä yritin rauhoittaa myös itseäni. Kun haava oli peitossa, kaikki hävisivät kiireesti vaihtamaan vaatteita ja järjestelemään Ennille paikkaa saliin jo samalle illalle. Jäin seisomaan Ennin kanssa ja itsekin täristen koitin keksiä millä keinolla saisin Ennin pysymään rauhallisena ja makuullaan. Itku kurkussa virittelin pädiltä musiikkia ja koitin esittää Ennille, että ei oo mitään hätää.

Jonkun ajan kuluttua hoitaja tuli päästämään minut vaatteiden vaihtoon. Ja kanyyli oli kuitenkin vielä laitettava, koska tarvittiin nesteytystä ja iv-antibiootin aloitus. Onneksi se saatiin yhdellä pistolla paikoilleen, mutta en uskalla ajatellakaan, mitä tuhoja haava vielä kärsi Ennin siinä rimpuillessa. Huh. Sitten tuli päätös, että Enni menee saliin iltakahdeksalta, kun on kulunut kuusi tuntia edellisestä maidosta. Perjantaiaamun sijaan Enni operoitaisiin siis jo torstai-iltana. Mietin vain, että siihen olisi kolme tuntia. Kolme tuntia olisi kestettävä ajatus avoimesta leikkaushaavasta ja saatava Enni pysymään rauhallisena ja selällään sängyssään. Eivät muuten olleet ne kaikkein kevyimmät tunnit tällä reissulla, jotka sängyn vieressä olen seissyt! Välissä piipahdin vain hakemassa vanhempieni tuomat ruokakassit alhaalta. Enniä ei tuntunut hetkauttavan haavan tilanne, vaan tuo olisi halunnut nousta istumaan ja puuhata ihan niin kuin ennenkin. Suuttui kun pakotin makaamaan selällään.

Lopulta, onneksi, vähän kahdeksan jälkeen kävi käsky, että saliin. Huh mikä helpotus. Olin niin puhki ja niin pelästynyt että teki mieli vain kömpiä peiton alle. Saatoin Ennin saliin ja odotin nukahtamiseen asti. Tulin itse takaisin huoneeseen, söin ja kävin suihkussa. En voinut lähteä kotonakaan käymään, koska mies oli aiemmin ilmoittanut olevansa kurkkukipuinen. Ja hyvä etten lähtenytkään, kymmenen aikaan jo soittivat, että toimenpiteet tehty ja Enni siirtyisi pian heräämöön. Salissa Enniltä oli poistettu dialyysikatetri, joka oli suunniteltu poistettavaksi perjantaina. Lisäksi oli aikomus kanavoida kertyvää nestettä mahdollisesti vatsaonteloon, mutta Enni kanavoi nesteen itse meidän kanyylinlaitossa läsnäolleiden päälle, joten sitä ei tarvinnut tehdä. Mutta haavaan asennettiin uusi dreeni, josta mahdolliset nesteet pääsisivät poistumaan taas jatkossa. Lisäksi haava ommeltiin kunnolla uudelleen.

Ennen yhtätoista pääsin itsekin Ennin luo. Siellä tuo tokkurainen pieni ihminen kurkisteli sängystään ja tokkuraisella pienellä kädellään alkoi heti minut tunnistaessaan vilkutella heräämön hoitajalle että heippa, äiti tuli hakemaan! Eikä siinä kauaa mennyt kun päästiin takaisin omaan huoneeseen.

Ihan kamala päivä, enkä tiedä kuinka kauan kestää, että pääsen eroon siitä pelosta,  että haava uudelleen aukeaa.

Voin myös sanoa, ettei tämäkään päivä paljoa tuosta parantunut, mutta taidan olla jo liian väsynyt kertoakseni siitä nyt.

Sairaalaelämää

Tänään on kulunut kaksi viikkoa siitä, kun tämä reissu alkoi. Täällä sairaalan seinien sisällä ajantaju hämärtyy ja päivät sekoittuvat toisiinsa. Ja vaikka ei tavallaan ole mitään tekemistä niin tekemistä on koko ajan paljon. Samat asiat toistuvat, punnitukset, lääkkeet, tutkimukset ja hoitotoimet. Nesteiden letkuttaminen ja niiden kirjaaminen.

Toipumisen edetessä ja piuhojen vähetessä on siirrytty vähitellen sängyssä makoillen leikkimisestä leikkimiseen lattialla. Välivaiheessa Enni leikki sängyssään istuen ja pari kertaa päivässä pääsi syliin. Nyt kun kaikki iv-nesteet ja -lääkitykset on purettu, saa pieni olla lähes rajattomasti lattialla. Sängystä pois pääsy on mahdollistanut paremmin myös syömistreenit, ja muutaman päivän ajan onkin nyt tilattu myös Ennille omat lounas- ja päivällisannokset. Siinä tuo dialyysiaikana mitään syömätön pikkuihminen istuu pitkät tovit syöttötuolissa maistellen sairaalaruokaa. Tähän mennessä sipsit ovat olleet se paras juttu, mutta myös ketsuppi ja fetajuusto äidin fetakiusauksen seasta. Lihapullia, perunaa, hapankorppua, omenaa ja erilaisia muroja on myös maisteltu. Ja suklaata. Lusikka on melko ehdoton ei, ellei sitten itse sillä saa leikkiä ja laittaa suuhun. Mutta siihen nähden, että tuo ei oikeastaan ikinä elämässään ole mitään ruokaa aiemmin pureskellut, tämä on jo huikeaa. Nesteitä ei halua juoda, ne menevät kaikki letkulla. Ja niitähän riittää. 870 milliä letkuravintoa ja 900 milliä vettä vuorokaudessa. Mutta ei enää oksenneta. Huikea muutos dialyysiaikaan verrattuna, kun oksennus oli herkässä.

Tällä hetkellä meidän sairaalapäivä rytmittyy aika kivasti eri rutiinien ympärille. Tähän elämään alkaa tottua. Aamulabrat, aamulääkkeet, aamutoimet, punnitus ja lastenohjelmat. Aamupala. Leikkiä ja hoitotoimenpiteitä. Yhdeltätoista Ennin lounas, jonka jälkeen leikkiä. Lääkäri käy yleensä aamupäivän aikana. Päivällä toteutetaan määrättyjä toimenpiteitä leikin lomassa. Iltapäivällä päiväunet, jonka jälkeen päivällinen. Sitten pikkukakkonen ja leikkiä. Iltalabrat tarvittaessa. Iltapunnitus, iltapuuhat, iltalääkkeet. Päivän mittaan soitellaan videopuheluita muun muassa sisaruksille. Uni tulee Ennillä yleensä 22 - 23.

Päiviin mahtuu paljon kivoja leikkihetkiä ja sitten niitä vähemmän kivoja juttuja. Aamuin illoin Enni saa Klexane-pistoksen, joka on verenohennuslääke. Eilen poistettiin kaulan cvk, joten nyt kaikki verinäytteet on otettava muualta. Onneksi paljon näytteitä saadaan sormenpäästä, mutta joinain päivinä on pakko ottaa suonesta. Ei kiva aamuherätys, labra kun aloittaa kierroksensa aamuseitsemältä.

Tänään illalla lappujen vaihdon yhteydessä haavadreeni lähti kokonaan. Nyt ollaan siis ilman sitäkin. Hieman jännityksellä odotan mitä siitä seuraa, sillä tällä hetkellä Ennillä on kyljessä reikä, josta tihkuttaa ja välillä suorastaan pulppuaa kudosnestettä, jonka alkuperä on vielä hieman tuntematon. Tähän mennessä sitä on tullut dreenin kautta vuorokaudessa noin puoli litraa, joten en tiedä mitä tapahtuu, jos neste ei tulekaan enää ulos. Tai vaihtoehtoisesti jos se vaan jatkaa tuloaan tuosta pienestä reijästä.

Ennin mielestä ikäviä toimenpiteitä ovat myös jotkut teippien vaihdot ja puhdistukset, vähän tilanteesta riippuen. Monet jutut tuo ottaa tosi iisisti. Perustutkimukset eivät neitiä hetkauta, ja esimerkiksi verenpaineen mittauksen tuo osaa jo neuvoa itse hoitajalle sormella osoittaen. Alkuun, kun olo oli kurja, kaikki toimenpiteetkin tuntuivat kurjemmilta. Punnituksessakin tuli aina itku. Ei onneksi enää.

Lähes joka päivä on ultrattu munuaista, alkuun ultra kävi huoneessa, mutta nyt on käyty muutama päivä jo ykköskerroksessa ultrassa. Onneksi olemme päässeet henkilökunnan hisseillä, eikä noilla yleisillä. Koska korona. Ultra on Ennin mielestä ihan jees, ainakin jos saa katsoa samalla kuvia äidin puhelimesta. Ja se on tällä hetkellä ainoa asia, jonka takia Enni voi poistua huoneesta.

Tulevalle perjantaille on kaavailtu dialyysikatetrin poistoa. Toivottavasti se saadaan järjestymään.

Kuulumisia osastolta

En tiedä mistä aloittaisin kirjoittamisen, mutta tiedän, että aloitettuani kirjoittaminen tulee keskeytymään moneen otteeseen.

Päivät ja yöt ovat seuranneet toisiaan, ihan niin kuin ne aina seuraavat. Meidän elämässä ei ole mikään niinkuin se oli vielä kaksi viikkoa sitten, mutta ei taida kovin monen muunkaan elämässä olla. Koska korona. Meidän elämä on toki mullistunut paitsi koronan, myös tietenkin Ennin uuden munuaisen myötä. Lisäksi se on mullistunut miehen selkäleikkauksen myötä. Tilanne on tällä hetkellä se, että isommat lapset ovat isällään, josta käsin käyvät koulua etänä. Mies on kotona, toipumassa viime keskiviikon selkäleikkauksesta, joka vähän yllättäen tuli eteen tiistaisen arviokäynnin perään. Ja minä olen Ennin kanssa osastolla. Auto on ollut liikahtamattomana parkkihallissa nyt yli viikon. Huomenna tulee viikko täyteen siitä, kun viimeksi mies pääsi tänne. 

Muutamana päivänä olen päässyt ulos pienelle happihyppelylle. Eilen pesin pyykkiä kerrosta alempana. Koronan vuoksi jokainen huoneesta poistuminen kuitenkin arveluttaa. Ei vähiten siksi, että tällä hetkellä noin puolet osaston henkilökunnasta on altistunut virukselle ja asetettu karanteeniin, joten lähellä se vaanii. Työssä olevalla henkilöstöllä on nyt maskipakko, ja paljon töitä. Kaikki kynnelle kykenevät, osaavat henkilöt on varmasti hälytetty apujoukkoihin.

Sekä ulkomaailman että meidän perheen tilanteesta johtuen en uskalla itse tällä hetkellä käydä edes kaupassa. Mies hoiti kauppa-asiat vielä ennen leikkausta, sen jälkeen olen saanut kauppakassiapua sekä siskoni perheeltä että vanhemmiltani. Molemmissa tapauksissa sain kuljetuksen sairaalan eteen saakka. Miehen veli on auttanut kotipäässä samoissa asioissa, kun mies ei kuukauteen saa ajaa autoa. Eikä muutenkaan voi ottaa sitä riskiä, että hän sairastuisi, jolloin meidän olisi Ennin kanssa mahdotonta mennä kotiin sitten, kun sen aika joskus koittaa. Oma sairastumiseni taas aiheuttaisi katastrofaalisen tilanteen, kun en voisi enää olla Ennin kanssa täällä. Huh. Sitä vaihtoehtoa en pysty edes ajattelemaan.

Osaston toiminnassa korona on näkynyt maskien ja kiireen lisäksi peruttuina vanhempien kahvitteluina, hiljaisina käytävinä ja toisiaan välttelevinä vanhempina. Keittiössä ei pahemmin jäädä juttelemaan, harva taitaa siellä enää syödä. Jokainen on vetäytynyt omaan eristyshuoneeseen, josta poistutaan ainoastaan hakemaan ruokaa tai ulos. Tai muualla talossa tehtäviin tutkimuksiin ja toimenpiteisiin. Jokainen poistuminen tehdään tietäen, että jossain se vaanii. Liian lähellä näitä kaikkein haavoittuvimpia riskiryhmäläisiä.

Mutta Enni, pieni ihana sankari. Tietämätön kaikesta maailman mullistuksesta. Niin uskomattoman reipas ja kaikesta huolimatta luottavainen. En lakkaa ihmettelemästä, miten hienosti tuo on sopeutunut täällä olemaan. Miten reippaana jää uusienkin hoitajien kanssa tähän huoneeseen vilkuttamaan, kun lähden hakemaan meille syötävää tai muulle asialle. Ja miten paljon tuo pieni ihmeellinen lapsi jo ymmärtää ja osaa lukea rivienkin välistä.

Toipuminen on hyvällä mallilla muuten, mutta haavadreenin kautta tulee edelleen aikamoiset määrät kudosnestettä. Ei tiedetä miksi, eikä vielä ole varmuutta, millä keinolla se saadaan loppumaan. Kaikista muista ylimääräisistä tällä reissulla laitetuista lisävarusteista on päästy jo eroon, mutta sen kanssa vielä elellään. Onneksi se ei ole estänyt lattialle pääsyä, vaatii vaan vähän tarkkaavaisuutta äidiltä, ettei jää matkasta Ennin puuhatessa. Ja puuhaa ja touhua kyllä pienellä ihmisellä riittää.

Vielä ei ole tietoa kotiinpääsystä. Ehkä viikon kuluttua ollaan jo lähellä sitä päivää. Ehkä. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin.

SE PUHELU

Se puhelu tuli meille tiistaina 10.3. kello 11:09. Voin sanoa, ettei yhtään liian aikaisin.

Heräsin päivään huonosti nukutun yön jälkeen, väsyneenä ja valmiiksi turhautuneena ja kiukkuisena. Vähän niinkun niin monena aikaisempanakin aamuna. Sain isommat lapset kouluun kahdeksaksi ja aloitin Ennin aamutoimet sen jälkeen.

Yhdentoista pintaan lähdin ulos viemään roskat ja hakemaan postin, ja ovella vielä mietin että pitäisikö hakea puhelin matkaan. Jätin hakematta ja lähdin ilman. Miehelle huikkasin että vastaa jos se soi, niinkuin monesti aiemminkin. Ja tällä kertaa se soi.

Tulin postinhakureissulta mustissa mietteissä, iso nippu valkoisia kirjekuoria kädessä. Mies oli keittiössä ja puhui puhelimeen ja huitoi peukkua. En tajunnut kunnolla mitään ennenkuin sain puhelimen korvalleni ja kuulin kuka soitti. Ja itkuhan siinä tuli. Epäuskoisena itkun välistä sain kysyttyä että onko tää nyt siis se puhelu!? Tuttu lääkäri vakuutti sen nyt olevan se.

Saimme ohjeeksi tulla osastolle kahdeksi, mutta pääsisimme ehkä vielä yöksi kotiin. Siirto tehtäisiin vasta keskiviikkona. Hui. Se tunne oli niin sanoinkuvaamaton. Samalla asiaa ei ymmärtänyt ollenkaan ja samalla tiesi, että nyt kaikki tulee muuttumaan. Että nyt ollaan astumassa tuntemattomalle polulle, jolta ei enää ole paluuta samaan.

Aloin järjestellä asioita, isompien lasten kuskauksia ja seuraavaksi yöksi majoituksen mummille ja vaarille. Pakkailin mukaan Ennille leluja ja tarvikkeita ja isommille pakkasin yötarpeet ja seuraavan päivän kamppeet. Ilmoitin ekaluokkalaisen fudisporukkaan, etten pääsisikään illalla kuskiksi ja isompien lasten isälle, että nuo tulisivatkin seuraavana päivänä vähän pidemmäksi aikaa sinne.

Kaiken järjestelyn tiimellyksessä Enni leikki leikkejään, ihmetteli ehkä yhtäkkiä alkanutta kiirettä. Kaikessa hiljaisuudessa kesken lähtövalmistelujen tuo muun muassa ilmestyi yläkertaan kun olin unohtanut portin auki portaiden alapäästä. Huh miten säikähdin, onneksi ei käynyt mitään.

Päiväunilleen tuo nukahti autossa matkalla Helsinkiin, ja nukkui osastolle saakka. Siellä meitä odotti jo labra, ja miten kurja herätys se olikaan. Kolmannella pistolla saatiin näytteet otettua ja huuto oli hirmuinen. Päivän toinen kurjuus oli keuhkokuva, josta Enni ei yhtään tykkää. Kukapa tykkäisi. Lisäksi osastolla tehtiin perustarkastus Ennille, otettiin EKG ja näytteitä dialyysinesteestä ja käytiin läpi seuraavan päivän aikataulut. Anestesialääkäri kävi myös ohjeistamassa.

Saatiin lupa lähteä yöksi kotiin, onneksi. Aamukahdeksalta takaisin. Kuin ihmeen kaupalla sain Ennin pysymään kotimatkan hereillä, ja tuo nukahti kotona iltapesujen jälkeen kesken iltapuuhien jo ennen puolta kahdeksaa. Ja vihonviimeistä kertaa kytkin Ennin dialyysikoneeseen, joka niin monena yönä on tehnyt mieli paiskata ulos ikkunasta. Ja jonka tilalle muuten samana aamuna oli tilattu toinen, kun tähän tuli toimintahäiriö joka ikinen aamu ja oma temppuilevan koneen sietokykyni tuli täyteen. Meidän dialyysiuralla tuo tuleva kone olisi ollut jo kuudes. Huonoa tuuria, sanovat. No, onneksi Fresenius on joka kerta toimittanut toimivan pelin kotiin meidän yläkertaan saakka ja kuskannut vanhan pois, ei ole itse tarvinnut kuin olla yhteyksissä ULSiin.

Ennin viimeinen yö kotona dialyysissä sujui hyvin. Illalla Ennin nukahdettua pakkailin isompien lasten kamoja ja valmistauduin jo siihen, että yöpyisin itsekin tulevat yöt sairaalassa. Tein Ennille myös pienen kuvakirjan sisarusten kuvista. Ja itsekin jopa nukuin, tosin maitopumpun hälytettyä puoli viideltä aamulla en enää osannut nukahtaa.

Kahdeksalta keskiviikkoaamuna oltiin sitten Helsingissä. Pieni Enni mitään aavistamattomana. Hississä sain nieleskellä kyyneleitä, niin paljon raastoi sydäntä tuon pienen olennon tietämättömyys tulevasta, jota kohti häntä vääjäämättä kuljetettiin.

Pari tuntia vietettiin huoneessa, leikittiin ja höpsoteltiin. Kirurgi kävi myös kertomassa itse leikkauksesta. Kaikeksi onneksi lääkärit päättivät, että ei kiusata kanyylin laittamisella ennen nukutusta, vaan Enni nukutetaan hengitettävällä lääkkeellä ja kaikki pistämiset hoidetaan sen jälkeen. Tämä kevensi omaa mieltä. Esilääkkeen Enni sai puolisen tuntia ennen saliin pääsyä, ja se pisti vähän jo pientä päätä sekaisin.

Kymmenen aikaan saatoin tutun hoitajan kanssa Ennin saliin. Ihme ja kumma, ilman kyyneleitä. Esilääkityksestä huolimatta tuo jaksoi taistella nukahtamista vastaan, mutta taipui lopulta.

Kahdelta kirurgi soitti, leikkaus ohi ja kaikki mennyt suunnitelmallisesti. Tunnin päästä neiti siirtyisi teholle, ja hänen luokseen pääsisi pian sen jälkeen.

Minuutit odotustilassa olivat taas pitkän pitkiä, mutta viimein pääsin nukkuvan pienen luo. Piuhoja, piuhoja, piuhoja. Piippaavia lääkepumppuja ja vilkkuvia valoja. Niin moneen kertaan jo aiemmin siellä istuneena ei sinänsä mitään uutta. Pissakatetri, haavadreeni, yksi kanyyli jalassa, yksi ranteessa, yksi kyynärtaipeessa. Pysyvämpi cvk kaulalla verireittinä tuleville viikoille. Ja uusi munuainen oikealla alavatsalla.

Hengitysputki saatiin pois viiden aikaan ja ensimmäinen ilta oli tasapainoilua unen ja raivoamisen välillä; joka hetki kun Ennin uni keveni, alkoi mieletön raivoaminen ja repiminen ja paikallaan pitäminen, ettei repisi itsestään irti kaikkia niitä tarpeellisia piuhoja. Tätä kaikkea tosin osasin jo odottaa aikaisemman kokemuksen perusteella, ja kiinnipitämisestä huolimatta tuo onnistui potkimaan jalassa olleen kanyylin irti. Varsinaista kontaktia ei pieneen saanut, vaikka silmiään välillä avasikin. Istuin vierellä ja koitin olla siinä turvana kiukunpuuskissa. Lopulta puoli yhdentoista aikaan lähdin nukkumaan kotiin. Soitin vielä kotoa Ennin hoitajalle. Oli vähän jo rauhallisempi jatkuvan kipulääkeinfuusion ansiosta.

Torstaina aamulla soitin ensimmäisenä taas teholle. Suhteellisen hyvin mennyt yö, ei enää raivokohtauksia ja rauhallisena hereilläkin ollut. Oltiin aikaisin jo Ennin luona aamulla ja saatiin jo pieni hymy. Aamupäivän aikaa selvisi, että pästään osastolle jo heti sinä päivänä. Tehon hektisyyden jälkeen se on aina ihana uutinen, oman huoneen oma rauha.

Ja täällä omassa huoneessa on siitä asti nyt toivuttu. Kaikki on tähän mennessä sujunut hyvin, munuainen toimii ja Enni on joka päivänä jaksanut olla myös iloinen. Nukkuminen on ollut levotonta ja mahakivut vaivaavat pientä. Mutta toivottavasti nekin alkavat vähitellen helpottaa. Paljon lääkkeitä on mennyt suoraan suoneen, nyt pikku hiljaa aletaan siirtymään suun kautta annettaviin lääkkeisiin.

Leikkauksesta on nyt viisi vuorokautta, haava on siisti ja nyt saa jo vähän liikkua ja nousta istumaan tuettuna. Vielä on paikoillaan pissakatetri, haavadreeni ja käsivarren kanyyli. Ja tietenkin tuo kaulan cvk. Myös dialyysikatetri on edelleen paikallaan, ja sitä onkin joka päivä nyt avattu kun alkoi vatsakalvon väliin kertyä taas nestettä, jota sen avulla saadaan laskettua ulos.

Tosi hienosti on pieni jaksanut maata aloillaan ja leikkiä leikkinsä sängyssä. Ei voi kuin ihailla pientä ihmistä, joka aina vaan urheasti ottaa vastaan tulevat tilanteet ja jaksaa kaikesta huolimatta hymyillä ja olla monina hetkinä jo oma höpsöttelevä itsensä. Se tekee omasta jaksamisesta paljon helpompaa.

Öisin täällä ei paljoa nukuta, kun maha vaivaa ja vierivahdista huolimatta vain äiti kelpaa öisin rauhottamaan pientä. Moni on sanonut että mene kotiin itse nukkumaan, mutta en pysty mitenkään jättämään Enniä tänne. Ensimmäisen osastoyön olin poissa, mutta sekin kaduttaa, niin hätääntynyt oli pieni seuraavana päivänä kun vähänkään luuli minun poistuvan huoneesta.

Isommat lapset ovat isällään, näin heitä eilen muutaman tunnin, mutta Ennin kanssa voivat nähdä vain videopuheluiden välityksellä. Onni on älypuhelimet, jotka mahdollistavat pientenkin potilaiden yhteydenpidon ulkomaailmaan. Tänne osastolle ei tällä hetkellä vieraota oteta, ei edes sisaruksia. Ymmärrettävistä syistä.