Kolme vuotta sitten vietimme vuodenvaihteessa aikaa tiiviisti sairaalassa, koska Enni oli jumissa piuhojen päässä ja elämä oli tasapainottelua sairaalan ja kodin, sairaan lapsen hoidon ja normaaliarjen välillä. Muistan, että yöunista nipistettiin, silloinkin, jotta saatiin pieni pala normaalia sairaalaelämän väliin, ja juhlittiin vuoden vaihtumista yön aikana, kun Enni oli sairaalassa saatu nukkumaan. Silloin uuteen vuoteen 2019 kohdistui toiveita ja odotuksia, että Enni saataisiin lopullisesti kotiin. Ja saatiinhan tuo, monien mutkien kautta kesällä. Vuoden 2019 aikana Ennin omat munuaiset poistettiin ja siirryttiin tekemään dialyysia ja lopulta marraskuussa Enni pääsi myös listalle odottamaan uutta munuaista.
Kaksi vuotta sitten vuosi vaihtui väsyneissä tunnelmissa, kotisohvalla. Isommat olivat isällään ja Enni kotona, mutta dialyysikoneessa kiinni. Miehen kanssa kurkittiin parvekkeelta vuoden vaihtumisen räiskettä. Odotukset olivat suuret vuodelle 2020. Silloin odotettiin puhelua, SITÄ PUHELUA. Luulen, että siinä hetkessä se oli ainoa asia, jota uudelta vuodelta toivoimme. Ainoa mutta niin äärimmäisen suuri toive. Maaliskuussa se puhelu sitten tuli ja muutti meidän elämän suunnan, tosin samaan aikaan myös koronamyllerrys käynnistyi Suomessa. Sitä ei kukaan osannut odottaa eikä toivoa. Vuosi 2020 toi mukanaan Ennille uuden munuaisen, kokonaan uuden lääkityksen ja syömisen ja juomisen opettelun käytännössä nollapisteestä. Koko vuoden 2020 Enni tarvitsi vielä nenämahaletkua.
Vuosi sitten kirjoitin, että jos vuoden 2021 lopussa itse olen työelämässä ja Enni päiväkodissa ilman nenämahaletkua, niin tilanne olisi jo sitten aika hyvä. Ja tilannehan on. Enni on päiväkodissa, joskin nyt joululomalla parhaillaan. Itse olen työelämässä, ehdin tässä syksyn aikana jo vaihtaa työpaikkaakin. Ja nenämahaletku on historiaa. Tuntuu käsittämättömältä, että vielä alkuvuodesta 2021 sitä tarvittiin ja paljon, kun juominen ei sujunut. Vuoden 2021 aikana on otettu jättimäisiä askelia niin syömisen kuin juomisenkin suhteen, kaikesta muusta kehitysestä puhumattakaan. Nyt meillä asuu reipas, uhmakas, energinen ja jatkuvasti puhua pälpättävä kolmevuotias.
Jos jotain toiveita vuodelle 2022 haluaa miettiä, niin itsellä päällimmäisenä on ehkä toive paremmasta nukkumisesta. Koko syksy on menty todella huonoilla unilla, enimmäkseen Ennin yöllisestä itkeskelystä ja heräilystä johtuen. Tietysti toiveena olisi myös, että tilanne maailmassa koronan suhteen jotenkin vähän helpottuisi ja että kaikki pysyttäisiin terveinä. Ja että vuodesta 2022 tulisi tasaisen rauhallinen ilman suunnittelemattomia mutkia ja ilman ylimääräisiä sairaalajaksoja.
Pieniä, suuria toiveita, joista suurimman osan toteutumiseen en pysty itse mitenkään vaikuttamaan. Mitään suurta tavoitetta tai päämäärää tulevalle vuodelle ei ole. Ja se on hyvä just niin.
