Helmikuun mietteitä

Jostain syystä tammikuu oli synkänpuoleinen. Tiedän sen osittain juhtuvan koronarajoituksista ja turhautumisesta niiden edessä. Kun vuosi takaperin koronasta alkoi häilyä merkkejä, ei kukaan varmasti osannut aavistaakaan, millaisia muutoksia se toisi ihmisten elämään, missä laajuudessa ja miten pitkäksi aikaa. Tätä poikkeustilaa maailmanlaajuisesti on eletty pian vuosi. Se turhauttaa. Se turhauttaa siksi erityisen paljon, että meidän elämässä samankaltainen poikkeustila on alkanut jo puolitoista vuotta sitä ennen. Nyt kun Ennikin muuten olisi jo melko vapaa tekemään ihan normaaleita juttuja, kulkemaan mukana kaupoissa ja ravintoloissa, kyäilemään kavereilla ja käymään kerhossa, on kaikki tällaiset asiat kiellettyjä, koronan vuoksi. Kerhot ja muskarit on tauolla, ja pikkulapsiperheitä uskalletaan tavata lähinnä ulkona. Enni on käynyt viimeksi kaupassa ehkä marraskuussa 2019, ennen kuin pääsi listalle odottamaan munuaista.

Vaikka onhan nämä koronarajoitteet silti meidän elämässä aika pientä verrattuna siihen millaisia rajoitetta meillä on ollut vuosi tai kaksi vuotta sitten. Kun joka hetki jaksaisi muistaa sen, ei ehkä vajoaisi niin synkkiin mietteisiin. Vuosi sitten tehtiin Ennille dialyysiä, viimeisillä voimilla tahkottiin niitä unettomia öitä ja kellontarkkoja päiviä dialyysin ja letkumaitojen ja lääkkeiden määrittämässä rytmissä. Kaksi vuotta sitten ajettiin ees taas sairaalan ja kodin välillä joka päivä. Joka päivä. Nyt saadaan kuitenkin olla kotona. Elää omassa rytmissä ja ulkoilla vapaasti.

Silti en malta odottaa sitä aikaa, että voidaan alkaa taas elää normaalia elämää. Siihen saakka täytyy vaan jaksaa. Helmikuu on onneksi tuonut mukanaan auringonvalon ja kivan kirpeät ulkoilukelit. Ollaan ihmetelty jäätaidetta, potkukelkkailtu ja menty lenkille milloin pulkalla ja milloin kelkalla. Isompien kanssa on käyty luistelemassa ja he ovat pääseet hiihtämään. Mieli seikkailee silti jo kesään, silloin on kaikki paljon helpompaa. 

Helmikuu on näillä tiedoin meillä sairaalasta vapaa kuukausi, ihmeellistä. Seuraavana on vuorossa siirteen vuosikontrolli maaliskuussa, ellei sitä ennen jotain muuta ilmaannu. Tänään tosin soittelin vaihteeksi ULSiin, kun Enni on nyt valitellut hampaitaan, mutta saattaa olla, että kipu johtuu puhkeamassa olevista ylätakahampaista. Panadol viimeisen iltalääkkeen yhteydessä on rauhottanut öitä. Joulukuun alussa Ennin hampaita korjattiin ja alas taakse asennettiin nukutuksessa hopeanväriset kuoret. Voi olla että sama on edessä ylähampaillekin. Joillakin CNF-lapsilla sairaus aiheuttaa hampaisiin kiillevaurioita, ja Ennin vauriot alhaalla takana olivat ainakin pahat. Toivon totisesti, että pysyvät hampaan ovat sitten aikanaan hyvässä kunnossa. Lääkäreiltä ei ole oikein saanut yhteneväistä vastausta niiden kohtalosta.

Verenpainelääkityksen annosta nostettiin tammikuussa, mutta nyt se palautettiin takaisin aikaisempaan. Voi olla, että annostuksen nosto oli turhaa, sillä siihen asti olin aina kotosalla mitannut Ennin verenpaineet jalasta, mutta kävi ilmi, että Enni on ehkä ylittänyt jonkun kasvun rajan, sillä jalasta mitattuna paineet on jotain aivan muuta kuin kädestä. Paljon paljon korkeampia siis. Niinpä siirryin mittaamaan kädestä, vaikka se hieman enemmän häiritsee ja havahduttaa nukkuvaa Enniä. Näin saadaan ehkä kuitenkin mitattua luotettavammin. 

Kaikin puolin muuten Ennillä sujuu hyvin. Kerhon alkamista odotellaan, jospa maaliskuussa. Tuntuu, että tuo kaipaisi jo kavereita ja puuhaa enemmän, vaikka hyvin tuntuu kotonakin touhua riittävän koko päiväksi. Onneksi on myös isommat sisarukset, joiden kanssa Enni voi turvallisesti harjoitella sosiaalisia taitoja. Mutta tekisi hyvää päästä harjoittelemaan muidenkin kanssa ja ymmärtää, ettei kaikkia voi lyödä tai kaikille huutaa samalla lailla kun sisaruksille.