Täällä vähän etuiltiin eikä jääty odottelemaan siirron vuosipäivää, vaan nenämahaletku otettiin pois tostai-aamuna 4.3.2021. Sitä edeltävät kaksi päivää Enni oli juonut vaaditun määrän, eli seitsemän desiä itse. Päätöksen letkun poistamisesta tein keskiviikkona, kun jo toista päivää juomiset sujuivat. Näinpä jo keskiviikkona sanoin Ennille, että huomenna otetaan letku pois. Jotenkin ajattelin, että aamun lääkkeet vielä laitan letkuun. Ja niin tein, ja sitten letku oli poissa! Miten ihmeelliseltä se tuntui! Ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä, Enni oli ilman minkäänlaisia lisävarusteita. Ihan pelkkä Enni.
Viimeksi sellainen tilanne on ollut 1,5 vuorokauden iässä, jolloin Ennin sairaus selvisi. Silloin tuo sai nenämahaletkun ja en muista montako kanyylia. Nenämahaletkun lisäksi matkan varrella on tarvittu keskuslaskimokatetria noin yhdeksän kuukauden ajan, väliaikaista hemodialyysikatetria kuukauden verran, vatsakalvodialyysikatetria kymmenen kuukautta ja jos jonkinmoisia kanyyleita ja dreenejä satunnaisesti. Nyt meillä on lapsi, jolla ei ole ainuttakaan ylimääräistä osaa itsessään. Ei ainuttakaan teippiä, ja se on ihanaa.
Millään ei meinaa tottua siihen, ettei tarvitse Enniä nostaessa miettiä, onko letku jäämässä johonkin kiinni. Että potalla käydessä ei tarvitse huolehtia, ettei letkun pää päädy pottaan. Että kylpyyn mennessä ei tarvitse teipata letkua käsivarteen, vaatteita puettaessa ei tarvitse teipata letkua vaatteiden selkämykseen, eikä riisuttaessa tarvitse muistaa irroittaa ensin teipattua letkua vaatteen selkämyksestä. Ulos lähtiessä ei tarvitse miettiä, miten letkun asettelee haalarin alle niin, että siihen on helppo päästä käsiksi. Lasten keskenään riehuessa ei tarvitse muistutella varomaan letkua. Kaikesta tuosta luopuu kyllä enemmän kuin mielellään.
Erityisesti luopuu mielellään kasvoilla olleiden teippien korjailusta, siitä kamalasta itkusta kun teipit on vaan pakko välillä (viime aikoina todella usein) vaihtaa ja siitä nenämahaletkun itsensä vaihtamisesta; kamalinta on laittaa letkua omalle lapselleen. Jokainen koronatestissä käynyt tietää, miten kamalaa on kun joku työntää nenään jotakin, mutta miten kamalaa se olisi kun se jokin sinne työnnetty myös jätettäisiin sinne, työnnettäisiin mahaan asti. Teipattaisiin kiinni kasvoihin. Huh. Niin mielelläni luovun siitä todellakin! Puhumattakaan siitä epäluonnollisesta tavasta antaa lapselle vettä tai ruokaa. Vaikkakin letkusta luopuminen tarkoittaakin jatkuvaa juomisen kyttäämistä, juomisen mittaamista ja juomaan pakottamista. Kiristystä, uhkailua ja lahjontaa.
Tosi hyvin ollaan pärjätty nyt ilman letkua. Lääkkeetkin menee paremmin kuin hyvin. Oikeastaan minkään lääkkeen kanssa ei ole ollut ongelmia, ja Enni ottaa hienosti myös illan viimeisen lääkkeen, jonka annan hänen jo nukkuessa. Vähän havahdutan, että ymmärtää alkaa nielemään. Myös joka toisena aamuna annettava pahanmakuinen kortisonilääke on mennyt ihan tajuttoman hyvin, kun upotan pillerin kokonaan lusikalliseen rahkaa. Niin ylpeä olen tuosta pienestä.
Ja tuo pieni muuten täyttää juuri tänään kaksi ja puoli vuotta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti