Turhautumisen tuskaa

On tehty dialyysiä jo kahdeksan kuukautta. Kahdeksan pitkää kuukautta. Joka aamu kytketty Enni irti koneesta. Joka aamu purettu kone, punnittu Enni, pesty nestempäri, tehty kone taas valmiiksi uutta kierrosta varten. Joka päivä kytketty Enni koneeseen ensin päivällä ja sitten illalla uudelleen. Joka päivä sekoitettu maidot, letkutettu maidot, annettu lääkkeet.

Listalla on oltu kolme kuukautta. Näin se aika vaan menee. Lääkäri totesi viime kerralla että keskimääräinen odotusaika on yhdeksän kuukautta. En halua ajatella että puolikin vuotta vielä voi mennä. Yhdeksän kuukautta on kuin raskausaika, sillä erotuksella että raskaudessa sitä todellista odotusta on ihan vaan ne viime metrit. Kun odotetaan merkkejä alkavasta synnytyksestä. Nyt odotetaan koko ajan. Sitä puhelua. Vaikka ei se odotus tietystikään koko ajan ole mielessä, mutta päivittäin monta kertaa.

Se puhelu on ollut mielessä erityisesti nyt, kun meillä on varsin hankala tilanne kotona. Olen käytännössä yksinhuoltaja sillä erotuksella, että mies kyllä siinä on muttei voi juurikaan mitään tehdä. Hän on vähintään kolme viikkoa välilevyn pullistuman takia sairaslomalla ja lähes kykenemätön liikkumaan, saati sitten hoitamaan Enniä. Edessä on ehkä leikkaus, tai sitten vaan pitkä lepo. En uskalla ajatellakaan, miten selvitään, jos se puhelu nyt tulee. Ja sellaista vaihtoehtoahan ei ole, että itse sairastuisin.

No, jälleen kerran, onneksi on isovanhemmat lähellä. Heidän avullaan istun nyt parhaillaan labrassa, tällä kertaa omassa sokerirasituksessa. Mummi tuli meille jo seitsemän jälkeen, että pääsin lähtemään tänne. Eilen pääsin lenkille kun he hoitivat Enniä isompien harrastusten ajan.

Mutta viime aikoina on kiristelty hermoja. Venytetty omaa jaksamista ja koitettu vaan selviytyä eteenpäin. Välillä väsymys ja turhautuminen purkautuvat kiukunpuuskina, välillä hermo palaa pieneenkin lasten riitaan tai muuhun vastoinkäymiseen. On ihan kivojakin juttuja, mutta enimmäkseen sitä suorittaa päivät robotin lailla. Odottaen ja toivoen sitä puhelua ja samalla sitä peläten.

Omaa päätä hajottaa kaiken vastuun ja työmäärän lisäksi se, että ollaan niin jumissa. Pöpöjen pelossa ei uskalleta liikkua oikein missään Ennin kanssa. Pahimpia on ne päivät kun ei ole mitää  muuta kuin se kaikki sama, joka toistuu joka päivä. Vähän helpompia on ne päivät kun on edes joku muusta poikkeava tapahtuma. Siksi olen päättänyt, että jos ei muuta niin ainakin lenkille on mentävä. Että mun oma pää tän kestää.

Enni itse voi hyvin, vaikka me ympärillä romahdellaan ja kipuillaan. Innoissaan hihkuen ottaa jo monenmonta askelta ja keksii mitä hassumpia ilmeitä ja juttuja. Höpsöttelee ja puuhastelee. On kaikesta tekemisestä innoissaan. Ulos lähtemisestä, kylpyyn ja saunaan menosta, lastenlauluvideoista. Uudesta auton istuimesta, portaiden kiipeämisestä ja ikkunasta katsomisesta. Ihan kaikesta mihin vaan mukaan pääsee. Hyvin harvoin tuo pieni ihmeellinen lapsi mistään  kiukuttelee tai itkee, ja jos näin tekee, siihen on aina joku syy.