SE PUHELU

Se puhelu tuli meille tiistaina 10.3. kello 11:09. Voin sanoa, ettei yhtään liian aikaisin.

Heräsin päivään huonosti nukutun yön jälkeen, väsyneenä ja valmiiksi turhautuneena ja kiukkuisena. Vähän niinkun niin monena aikaisempanakin aamuna. Sain isommat lapset kouluun kahdeksaksi ja aloitin Ennin aamutoimet sen jälkeen.

Yhdentoista pintaan lähdin ulos viemään roskat ja hakemaan postin, ja ovella vielä mietin että pitäisikö hakea puhelin matkaan. Jätin hakematta ja lähdin ilman. Miehelle huikkasin että vastaa jos se soi, niinkuin monesti aiemminkin. Ja tällä kertaa se soi.

Tulin postinhakureissulta mustissa mietteissä, iso nippu valkoisia kirjekuoria kädessä. Mies oli keittiössä ja puhui puhelimeen ja huitoi peukkua. En tajunnut kunnolla mitään ennenkuin sain puhelimen korvalleni ja kuulin kuka soitti. Ja itkuhan siinä tuli. Epäuskoisena itkun välistä sain kysyttyä että onko tää nyt siis se puhelu!? Tuttu lääkäri vakuutti sen nyt olevan se.

Saimme ohjeeksi tulla osastolle kahdeksi, mutta pääsisimme ehkä vielä yöksi kotiin. Siirto tehtäisiin vasta keskiviikkona. Hui. Se tunne oli niin sanoinkuvaamaton. Samalla asiaa ei ymmärtänyt ollenkaan ja samalla tiesi, että nyt kaikki tulee muuttumaan. Että nyt ollaan astumassa tuntemattomalle polulle, jolta ei enää ole paluuta samaan.

Aloin järjestellä asioita, isompien lasten kuskauksia ja seuraavaksi yöksi majoituksen mummille ja vaarille. Pakkailin mukaan Ennille leluja ja tarvikkeita ja isommille pakkasin yötarpeet ja seuraavan päivän kamppeet. Ilmoitin ekaluokkalaisen fudisporukkaan, etten pääsisikään illalla kuskiksi ja isompien lasten isälle, että nuo tulisivatkin seuraavana päivänä vähän pidemmäksi aikaa sinne.

Kaiken järjestelyn tiimellyksessä Enni leikki leikkejään, ihmetteli ehkä yhtäkkiä alkanutta kiirettä. Kaikessa hiljaisuudessa kesken lähtövalmistelujen tuo muun muassa ilmestyi yläkertaan kun olin unohtanut portin auki portaiden alapäästä. Huh miten säikähdin, onneksi ei käynyt mitään.

Päiväunilleen tuo nukahti autossa matkalla Helsinkiin, ja nukkui osastolle saakka. Siellä meitä odotti jo labra, ja miten kurja herätys se olikaan. Kolmannella pistolla saatiin näytteet otettua ja huuto oli hirmuinen. Päivän toinen kurjuus oli keuhkokuva, josta Enni ei yhtään tykkää. Kukapa tykkäisi. Lisäksi osastolla tehtiin perustarkastus Ennille, otettiin EKG ja näytteitä dialyysinesteestä ja käytiin läpi seuraavan päivän aikataulut. Anestesialääkäri kävi myös ohjeistamassa.

Saatiin lupa lähteä yöksi kotiin, onneksi. Aamukahdeksalta takaisin. Kuin ihmeen kaupalla sain Ennin pysymään kotimatkan hereillä, ja tuo nukahti kotona iltapesujen jälkeen kesken iltapuuhien jo ennen puolta kahdeksaa. Ja vihonviimeistä kertaa kytkin Ennin dialyysikoneeseen, joka niin monena yönä on tehnyt mieli paiskata ulos ikkunasta. Ja jonka tilalle muuten samana aamuna oli tilattu toinen, kun tähän tuli toimintahäiriö joka ikinen aamu ja oma temppuilevan koneen sietokykyni tuli täyteen. Meidän dialyysiuralla tuo tuleva kone olisi ollut jo kuudes. Huonoa tuuria, sanovat. No, onneksi Fresenius on joka kerta toimittanut toimivan pelin kotiin meidän yläkertaan saakka ja kuskannut vanhan pois, ei ole itse tarvinnut kuin olla yhteyksissä ULSiin.

Ennin viimeinen yö kotona dialyysissä sujui hyvin. Illalla Ennin nukahdettua pakkailin isompien lasten kamoja ja valmistauduin jo siihen, että yöpyisin itsekin tulevat yöt sairaalassa. Tein Ennille myös pienen kuvakirjan sisarusten kuvista. Ja itsekin jopa nukuin, tosin maitopumpun hälytettyä puoli viideltä aamulla en enää osannut nukahtaa.

Kahdeksalta keskiviikkoaamuna oltiin sitten Helsingissä. Pieni Enni mitään aavistamattomana. Hississä sain nieleskellä kyyneleitä, niin paljon raastoi sydäntä tuon pienen olennon tietämättömyys tulevasta, jota kohti häntä vääjäämättä kuljetettiin.

Pari tuntia vietettiin huoneessa, leikittiin ja höpsoteltiin. Kirurgi kävi myös kertomassa itse leikkauksesta. Kaikeksi onneksi lääkärit päättivät, että ei kiusata kanyylin laittamisella ennen nukutusta, vaan Enni nukutetaan hengitettävällä lääkkeellä ja kaikki pistämiset hoidetaan sen jälkeen. Tämä kevensi omaa mieltä. Esilääkkeen Enni sai puolisen tuntia ennen saliin pääsyä, ja se pisti vähän jo pientä päätä sekaisin.

Kymmenen aikaan saatoin tutun hoitajan kanssa Ennin saliin. Ihme ja kumma, ilman kyyneleitä. Esilääkityksestä huolimatta tuo jaksoi taistella nukahtamista vastaan, mutta taipui lopulta.

Kahdelta kirurgi soitti, leikkaus ohi ja kaikki mennyt suunnitelmallisesti. Tunnin päästä neiti siirtyisi teholle, ja hänen luokseen pääsisi pian sen jälkeen.

Minuutit odotustilassa olivat taas pitkän pitkiä, mutta viimein pääsin nukkuvan pienen luo. Piuhoja, piuhoja, piuhoja. Piippaavia lääkepumppuja ja vilkkuvia valoja. Niin moneen kertaan jo aiemmin siellä istuneena ei sinänsä mitään uutta. Pissakatetri, haavadreeni, yksi kanyyli jalassa, yksi ranteessa, yksi kyynärtaipeessa. Pysyvämpi cvk kaulalla verireittinä tuleville viikoille. Ja uusi munuainen oikealla alavatsalla.

Hengitysputki saatiin pois viiden aikaan ja ensimmäinen ilta oli tasapainoilua unen ja raivoamisen välillä; joka hetki kun Ennin uni keveni, alkoi mieletön raivoaminen ja repiminen ja paikallaan pitäminen, ettei repisi itsestään irti kaikkia niitä tarpeellisia piuhoja. Tätä kaikkea tosin osasin jo odottaa aikaisemman kokemuksen perusteella, ja kiinnipitämisestä huolimatta tuo onnistui potkimaan jalassa olleen kanyylin irti. Varsinaista kontaktia ei pieneen saanut, vaikka silmiään välillä avasikin. Istuin vierellä ja koitin olla siinä turvana kiukunpuuskissa. Lopulta puoli yhdentoista aikaan lähdin nukkumaan kotiin. Soitin vielä kotoa Ennin hoitajalle. Oli vähän jo rauhallisempi jatkuvan kipulääkeinfuusion ansiosta.

Torstaina aamulla soitin ensimmäisenä taas teholle. Suhteellisen hyvin mennyt yö, ei enää raivokohtauksia ja rauhallisena hereilläkin ollut. Oltiin aikaisin jo Ennin luona aamulla ja saatiin jo pieni hymy. Aamupäivän aikaa selvisi, että pästään osastolle jo heti sinä päivänä. Tehon hektisyyden jälkeen se on aina ihana uutinen, oman huoneen oma rauha.

Ja täällä omassa huoneessa on siitä asti nyt toivuttu. Kaikki on tähän mennessä sujunut hyvin, munuainen toimii ja Enni on joka päivänä jaksanut olla myös iloinen. Nukkuminen on ollut levotonta ja mahakivut vaivaavat pientä. Mutta toivottavasti nekin alkavat vähitellen helpottaa. Paljon lääkkeitä on mennyt suoraan suoneen, nyt pikku hiljaa aletaan siirtymään suun kautta annettaviin lääkkeisiin.

Leikkauksesta on nyt viisi vuorokautta, haava on siisti ja nyt saa jo vähän liikkua ja nousta istumaan tuettuna. Vielä on paikoillaan pissakatetri, haavadreeni ja käsivarren kanyyli. Ja tietenkin tuo kaulan cvk. Myös dialyysikatetri on edelleen paikallaan, ja sitä onkin joka päivä nyt avattu kun alkoi vatsakalvon väliin kertyä taas nestettä, jota sen avulla saadaan laskettua ulos.

Tosi hienosti on pieni jaksanut maata aloillaan ja leikkiä leikkinsä sängyssä. Ei voi kuin ihailla pientä ihmistä, joka aina vaan urheasti ottaa vastaan tulevat tilanteet ja jaksaa kaikesta huolimatta hymyillä ja olla monina hetkinä jo oma höpsöttelevä itsensä. Se tekee omasta jaksamisesta paljon helpompaa.

Öisin täällä ei paljoa nukuta, kun maha vaivaa ja vierivahdista huolimatta vain äiti kelpaa öisin rauhottamaan pientä. Moni on sanonut että mene kotiin itse nukkumaan, mutta en pysty mitenkään jättämään Enniä tänne. Ensimmäisen osastoyön olin poissa, mutta sekin kaduttaa, niin hätääntynyt oli pieni seuraavana päivänä kun vähänkään luuli minun poistuvan huoneesta.

Isommat lapset ovat isällään, näin heitä eilen muutaman tunnin, mutta Ennin kanssa voivat nähdä vain videopuheluiden välityksellä. Onni on älypuhelimet, jotka mahdollistavat pientenkin potilaiden yhteydenpidon ulkomaailmaan. Tänne osastolle ei tällä hetkellä vieraota oteta, ei edes sisaruksia. Ymmärrettävistä syistä.