Tunteiden vuoristorataa

Yksi aikamoisen raskas viikko takana. Muutaman päivän nesteystysreissu on venynyt ja venynyt, takana Ennillä jo puolitoista viikkoa osastolla, eikä vieläkään meinaa helpottaa. Ei ole selvinnyt syytä ripuliin, johonkin virukseen viittaa, muttei tiedossa mikä tuo virus olisi. En jaksa enää asettaa päivämäärää jolloin toivon meidän kaikkien olevan kotona. 

Jotta viikko ei olisi sijunut aivan liian tasaisesti sairaalassa, tarvittiin siihen toki pientä lisämaustetta sillä, että sairastuin itse samaiseen mahapöpöön. Tiistai-iltana iski mieletön väsymys, jonka kuvittelin liittyvän vain raskaaseen, yllättäen eteen tulleeseen sairaalareissuun, joka siinä vaiheessa oli kestänyt jo kuusi vuorokautta. Menin nukkumaan ajoissa, ja yö oli tavallisen huono, niinkuin sairaalassa nyt monesti on. Muutaman tunnin pätkissä ehkä unta. Aamulla ei sinällään olo ollut sen kummempi, mutta jotain viitteitä siitä, etten ollut ihan kondiksessa alkoi olemaan. Iltapäivällä oli jo selvää, että olin saanut saman pöpön.

Jälleen kerran täytyy sanoa, että onneksi on mummi ja vaari, ja onneksi lyhyelläkin varoitusajalla sain järjestymään mummin Ennin turvaksi tilalleni sairaalaan. Itse jouduin pois. Ja voi sitä tunnetta kun joutui jättämään pienen väsyneen tytön sinne, mutta en osaa edes kuvitella, miltä olisi tuntunut, jos ei seuraksi olisi jäänyt niinkin tuttu ihminen. Mies kun oli estyneenä ja odottaessaan koronatestin tulosta, hän kun oli viime viikonloppuna flunssassa.

Mummi vietti kaksi vuorokautta Ennin kanssa, sillä vasta perjantaina, viisi päivää koronatestistä ja parina päivänä jo sinne tänne soiteltuaan, mies sai soittamalla tietoonsa negatiivisen koronatestin tuloksen ja pystyi lähtemään Ennin luo sairaalaan. Flunssa oli parantunut jo päiviä aiemmin. 

Itse olen nyt ollut kolme kokonaista päivää erossa Ennistä, ja alkuun tunne oli aivan kamala. Sitä ei tietenkään helpottanut yhtään se, että Enni kyseli jatkuvasti, koska äiti tulee. Videopuheluissa suupielet kääntyivöt alaspäin ja itkua pidätellen pieni käänsi päänsä pois. Voi surkeus, itkuhan siinä itsellekin tuli. Toinen pieni siellä, ilman äitiä, kipeenä, väsyneenä ja varustettuna kaksivuotiaan ymmärryksellä siitä miksi äiti ei ole siellä enää. Raskasta katsoa toisen ikävää, kun ymmärrys ei vielä riitä käsittämään aivan kaikkea.

Tänään on Ennillä ollut ehkä vähän parempi päivä ja se on helpottanut myös omaa oloani. Keskiviikosta eiliseen melkein vain makasin, olo oli huono ja päätä särki. Eilen kuitenkin sain jo vähän paremmin syötyä, ja tänään aamulla aamupalan jälkeen olo oli jo terve. Sairaalasta sain ohjeen jo lähtiessäni, että yksi oireeton päivä pitää olla ennen kuin tulee takaisin. Ja tämä on nyt ollut se, yksi oireeton päivä. Ja koska vahtoehtona ei ole ollut lähteä Ennin luo, enkä isompienkaan kanssa ole halunnut ottaa riskiä, että sairastuisivat, päätin viettää päivän ihan itsekseni kotona, puuhastellen pieniä siivous- ja järjestelypuuhia, jotka normaaliarjessa aina jäävät kiireen vuoksi tekemättä. 

Todella poikkeuksellista olla kotona yksin, ilman ketään muuta. Ihan rentouttava päivä tästä on tullutkin, ja olen antanut itselleni luvan nauttia hiljaisesta talosta, Suomipopista, kynttilöistä ja "omasta ajasta", vaikka se näin kurjalla tavalla järjestyikin. Huomenna palaan takaisin sairaalan seinien sisään, ehkä taas uusilla energioilla. Käänsin tämän pakkopoissaolon tavallaan voitoksi, sillä poissaoloni ei tänään enää tuntunut niin pahalta, kun Ennikin on tuntunut tyytyväisemmältä ja virkeämmältä ja jopa jutellut ja nauranut ja hymyillyt kanssani videopuheluissa. Se on ollut ihanaa huomata, kaiken sen itkemisen ja ikävoinnin jälkeen. Kyllä vieläkin kyselee, koska äiti tulee, mutta nyt mies voi vastata jo että huomenna. Aamulla.

Mutta kuinka kauan sairaalassa vielä menee, sitä ei kukaan taas tiedä. On vaan luotettava, että Enni on parhaissa osaavissa käsissä ja että lopulta tulee se päivä, kun päästään kaikki kotiin ja voidaan elää sitä ihan tavallista elämää. Ehkä tämä taas toimii muistutuksena siitä, kuinka tärkeää olisi iloita jokaisesta päivästä jonka saa viettää terveenä ja itse määrittää raamit tekemisilleen.

Osastolla edelleen

Syysloma loppui mutta me ollaan edelleen jumissa Helsingissä. Niin kaukaiselta tuntuu taas elämä siellä kotona, vaikkei ole viikkoakaan mennyt. Miten nopeasti tähän sairaalakuplaan katoaakaan, kun kokemus tästä on ennestään jo syöpynyt jokaiseen soluun. 

Kaikki tämä on niin tuttua. Tämäkin huone on tullut osaksi meidän elämää, ihan kuin kodiksi, vaikkei sitä sellaiseksi tahtoisi. Päivän rutiinit on tuttuja, oven ääni on tuttu. Lääkepumpun raksutus ja ilmastoinnin kohina. Sairaalasängyn metalliset kolahdukset, maisema ikkunan takana. Tuo maisema, joka on ollut taustana niin monta kertaa ennenkin tämän mutkikkaan matkan varrella. Lumisena, keväisenä, syksyn värisenä. Aurinkoisena. Myrskyävänä. Öisen pimeänä.

Tänään on ollut vähän ankea päivä. Ehkä oma fiilikseni on heijastunut Enniin, tai sitten vaan ollaan molemmat jo ihan todella kyllästyneitä olemaan täällä. Olen kuullut Ennin suusta jo moneen kertaan, että mennään kotiin. Voi kulta, kun vaan voitaisiinkin mennä. Nyt ensimmäistä kertaa tuntuu siltä että Enni kaipaa kotiin. Sinne missä kuuluisi olla. Poissa sairaalasta. Hiekkalaatikolle, sisarusten kanssa puuhaamaan, muskariin ja iltapalalle oman perheen kanssa.

Pieni on ollut väsynyt. Eikä mikään ihme, mahavaivaa kestänyt jo pian viikon ja eilisestä lähtien on maha ollut vieläkin pahemmin sekaisin kuin aiemmin. Ihan melkein pelkkänä vetenä on kaikki tullut läpi. Tästä aamusta jätettiin pois taas kaikki suun tai nenämahaletkun kautta menevä. Nesteytys ainoastaan suoraan suoneen. Jospa vähitellen alkaisi helpottaa. Kuudes yö alkamassa. Elättelen toivetta, että viikonlopuksi kotiin. Ja nyt on maanantai. 

En vaan jaksaisi enää näitä päiviä, vaikka samalla mietin, että pakkohan se on, kun Enninkin on. Helpompaa kuitenkin varmasti minulla, kuin tuolla pienellä ihmeellisellä ihmisellä, jonka elimistö on taas jälleen kerran tosi kovilla. Itsellä on koetuksella ainoastaan henkinen puoli. Miten jaksaa nämä päivät tässä huoneessa. Miten kestää Ennin väsymys ja kipuilu, kun ei mitenkään osaa auttaa tai helpottaa oloa muuta kuin olemalla paikalla. 

Olenkin taas ainoa joka täällä voi olla, mies on flunssaisena kotona. Kaipaan sitä että voisi jakaa vastuuta ja katkonaisia öitä täällä, ja että pääsisin itsekin välillä kotiin hengähtämään. Että voisin välillä tiputtaa taakan harteiltani ja olla ihan jossain muualla. 

Samalla kuitenkin tunnen, että en voisi olla täältä poiskaan, vaikka tiedän että oman jaksamisen kannalta se olisi äärimmäisen tärkeää. Tämän reissun jälkeen palautumiseen menee taas jokunen tovi, varmasti myös Enniltä.

"Syyslomareissulla"

Koittihan se päivä kun Ennille rantautui ihan kunnon vatsapöpö, tietenkin syysloman kunniaksi. Pari vuotta meillä on vältetty moiset pöpöt kokonaan, ehkä paremman käsihygienian takia tai ihan vaan siksi että isommat lapset on jo isompia. Nytkään ei pöpö, ainakaan toistaiseksi, ole iskenyt muihin kuin Enniin. Enniin, johon kaikkein viimeiseksi sen toivoisi iskevän.

Onneksi ehdin viettää pari ihan mukavaa syyslomapäivää ulkoillen lasten kanssa, joskin jo toisena niistä vaippaa joutui vaihtamaan normaalia tiuhemmin ja kakka muuttui löysäksi. Enni kuitenkin söi normaalisti, oli pitkälti oma touhukas itsensä ja kaikki sujui muutenkin ihan tavalliseen tapaan päiväunia myöten. 

Seuraava yö oli sitten levoton, mutta ajattelin sen johtuvan vain punottavasta pepusta. Aamulle suunniteltuja labroja varten valvoin myöhään, että sain Sandimmunin annettua vielä puolilta öin. Viiden jälkeen aamulla Enni oli jo hereillä, ja aikani kuulosteltuani kävin ottamassa sängystään meidän väliin. Kuuden aikaan oli muutenkin jo noustava. Ehkä Enni olisi vielä nukkunut, mutta päätin antaa edellisen päivän kakkaamisesta johtuen jo heti aamuun 60 milliä vettä letkuun. Heti sen tehtyäni tajusin, että ei olisi kannattanut; ulos tuli kaaressa kaikki vesi ja mahassa vielä pyörineet edellisen illan iltapalat. 

Yön aikana olin jo pähkäillyt tulevaa päivää, jonka piti aamun osalta olla tiukka sairaalapäivä. Labra, sydänhoitajalla ekg, sydämen ultra, fyssari ja neurologi. Arponut mielessäni että pitäisikö siirtää ajat jo sen kakkaamisen takia, vaikkei Ennin voinnissa muuten ollutkaan mitään huolestuttavaa. Mutta oksennus senkin ratkaisi; ei asiaa millekään käynnille.

Mikä tuuri taas. Muutamaa viikkoa aiemmin peruuntui kuuden kuukauden kontrollipäivä tokaluokkalaisen flunssan vuoksi. Tai siirtyi kuukaudella eteenpäin lopulta. Saa nähdä koska nämä nyt peruuntuneet käynnit sadaan toteutumaan.

No, eipä se, ei pìtäisi olla huolta millään saralla, mutta kivahan kaikki kontrollit olisi saada hoidettua ajallaan, kun koskaan ei tiedä, ja erityisesti sydänultrasta on jo aikaa. Muistaakseni viimeksi sydäntä on ultrattu keväällä joskus siirron jälkeen.

Keskiviikko meni kotona pienen potilaan vierellä. Enimmäkseen tuo halusi makoilla meidän sängyssä, välillä nukkuen. Päivällä piristyikin siitä, kun uskalsin alkaa antaa aamun oksennusten jälkeen taas enemmän nesteitä, mutta sitten vointi taas romahti. Iltaa kohden taas alkoi oksentaa. 

Päivän mittaan olin jo ollut yhteyksissä osastolle ja päiväsairaalaan ja saanut ohjeistusta monenmoista, ja kun iltaa kohden alkoi näyttää siltä, etten saisi korvattua kaikkia menetettyjä nesteitä ja oksentelu lisääntyi, ei auttanut kuin lähteä kuitenkin Helsinkiin. Ei voinut jäädä enää kotiin arpomaan, kun munuaissiirteen kannalta nesteytys on tärkeintä. 

Päivystykseen meidät otettiin vastaan ulkokautta, vaikka eristyshuonetta ei ollutkaan vapaana. Melko pian tehtiin päätös, että nesteytystä suoraan suoneen ja yöksi kahdeksanteen kerrokseen Tähdelle. Kanyyli laitettiin ja nesteytys aloitettiin jo päivystyksessä. Samalla otettiin muutamat labrat ja koronatesti. Enni-raukka, muutenkin kurja olo. Urhea pieni nukahti kymmenen aikaan päivystyksen hälyiseen huoneeseen, eikä herännyt kun siirsin häkkisänkyyn ja reissattiin rämisevällä sängyllä ylimmän kerroksen toiseen päähän. Rankka päivä takana, eikä yöstäkään tullut yhtään helpompaa. 

Nyt ollaan kolmatta yötä tällä reissulla, tänään siirryttiin Tähdeltä Taikaan, kun varmistui, ettei Ennin pöpö ole noro tai muu tunnettu, helposti leviävä raju vatsatauti. Kova pöpö tämäkin on ollut ja edelleen on saanut vaippoja vaihdella melko tiuhaan. Oksentaminen onneksi jäi kotiin. Koko reissun ajan on nesteytys hoidettu kokonaan suoraan suoneen, oikeastaan vaan ripulikorvauksia on laitettu letkuun. Jonkun verran Enni on myös juonut itse, mikä on sinänsä hyvin poikkeuksellista. 

Toivo elää huomisen kotiinpääsyn suhteen, mutta tässä ehtii monta mutkaa vielä tulla matkaan ennen sitä. Onneksi mieskin on pystynyt paljon olemaan täällä ja tiukoista koronatoimista huolimatta molemnat vanhemmat saavat olla yhtäaikaisesti taas paikalla.  

Munuaissarvot on pysyneet hyvinä, joten huolta siirteen suhteen ei pitäisi olla. Silti hyvin on taas palautuneet mieleen ne pitkät huolen täyttämät päivät näiden seinien sisällä, päivät, jotka aikanaan olivat osa meidän elämää ihan säännöllisesti. 

Näihinkin muutamiin päiviin on mahtunut monia niistä tutuista jo monesti koetuista ahdistuksen tunteista. Miten pieneksi ja avuttomaksi sitä itsensä tunteekaan kun on kyse oman lapsen sairaudesta ja siihen liittyvästä pelosta ja epävarmuudesta. Kun joutuu luottamaan lapsensa hoidon toisten käsiin samalla muistaen, että omaankin vaistoon ja tunteeseen on myös välillä syytä tarttua.

Samalla tämä on ollut muistutus siitä, että koskaan ei ennakkoon voi tietää mitä elämä heittää eteen tai milloin tulee katko siihen meidän "normaaliin". Kai nämä reissut on osittain sitä normaalia myös?