Tunteiden vuoristorataa

Yksi aikamoisen raskas viikko takana. Muutaman päivän nesteystysreissu on venynyt ja venynyt, takana Ennillä jo puolitoista viikkoa osastolla, eikä vieläkään meinaa helpottaa. Ei ole selvinnyt syytä ripuliin, johonkin virukseen viittaa, muttei tiedossa mikä tuo virus olisi. En jaksa enää asettaa päivämäärää jolloin toivon meidän kaikkien olevan kotona. 

Jotta viikko ei olisi sijunut aivan liian tasaisesti sairaalassa, tarvittiin siihen toki pientä lisämaustetta sillä, että sairastuin itse samaiseen mahapöpöön. Tiistai-iltana iski mieletön väsymys, jonka kuvittelin liittyvän vain raskaaseen, yllättäen eteen tulleeseen sairaalareissuun, joka siinä vaiheessa oli kestänyt jo kuusi vuorokautta. Menin nukkumaan ajoissa, ja yö oli tavallisen huono, niinkuin sairaalassa nyt monesti on. Muutaman tunnin pätkissä ehkä unta. Aamulla ei sinällään olo ollut sen kummempi, mutta jotain viitteitä siitä, etten ollut ihan kondiksessa alkoi olemaan. Iltapäivällä oli jo selvää, että olin saanut saman pöpön.

Jälleen kerran täytyy sanoa, että onneksi on mummi ja vaari, ja onneksi lyhyelläkin varoitusajalla sain järjestymään mummin Ennin turvaksi tilalleni sairaalaan. Itse jouduin pois. Ja voi sitä tunnetta kun joutui jättämään pienen väsyneen tytön sinne, mutta en osaa edes kuvitella, miltä olisi tuntunut, jos ei seuraksi olisi jäänyt niinkin tuttu ihminen. Mies kun oli estyneenä ja odottaessaan koronatestin tulosta, hän kun oli viime viikonloppuna flunssassa.

Mummi vietti kaksi vuorokautta Ennin kanssa, sillä vasta perjantaina, viisi päivää koronatestistä ja parina päivänä jo sinne tänne soiteltuaan, mies sai soittamalla tietoonsa negatiivisen koronatestin tuloksen ja pystyi lähtemään Ennin luo sairaalaan. Flunssa oli parantunut jo päiviä aiemmin. 

Itse olen nyt ollut kolme kokonaista päivää erossa Ennistä, ja alkuun tunne oli aivan kamala. Sitä ei tietenkään helpottanut yhtään se, että Enni kyseli jatkuvasti, koska äiti tulee. Videopuheluissa suupielet kääntyivöt alaspäin ja itkua pidätellen pieni käänsi päänsä pois. Voi surkeus, itkuhan siinä itsellekin tuli. Toinen pieni siellä, ilman äitiä, kipeenä, väsyneenä ja varustettuna kaksivuotiaan ymmärryksellä siitä miksi äiti ei ole siellä enää. Raskasta katsoa toisen ikävää, kun ymmärrys ei vielä riitä käsittämään aivan kaikkea.

Tänään on Ennillä ollut ehkä vähän parempi päivä ja se on helpottanut myös omaa oloani. Keskiviikosta eiliseen melkein vain makasin, olo oli huono ja päätä särki. Eilen kuitenkin sain jo vähän paremmin syötyä, ja tänään aamulla aamupalan jälkeen olo oli jo terve. Sairaalasta sain ohjeen jo lähtiessäni, että yksi oireeton päivä pitää olla ennen kuin tulee takaisin. Ja tämä on nyt ollut se, yksi oireeton päivä. Ja koska vahtoehtona ei ole ollut lähteä Ennin luo, enkä isompienkaan kanssa ole halunnut ottaa riskiä, että sairastuisivat, päätin viettää päivän ihan itsekseni kotona, puuhastellen pieniä siivous- ja järjestelypuuhia, jotka normaaliarjessa aina jäävät kiireen vuoksi tekemättä. 

Todella poikkeuksellista olla kotona yksin, ilman ketään muuta. Ihan rentouttava päivä tästä on tullutkin, ja olen antanut itselleni luvan nauttia hiljaisesta talosta, Suomipopista, kynttilöistä ja "omasta ajasta", vaikka se näin kurjalla tavalla järjestyikin. Huomenna palaan takaisin sairaalan seinien sisään, ehkä taas uusilla energioilla. Käänsin tämän pakkopoissaolon tavallaan voitoksi, sillä poissaoloni ei tänään enää tuntunut niin pahalta, kun Ennikin on tuntunut tyytyväisemmältä ja virkeämmältä ja jopa jutellut ja nauranut ja hymyillyt kanssani videopuheluissa. Se on ollut ihanaa huomata, kaiken sen itkemisen ja ikävoinnin jälkeen. Kyllä vieläkin kyselee, koska äiti tulee, mutta nyt mies voi vastata jo että huomenna. Aamulla.

Mutta kuinka kauan sairaalassa vielä menee, sitä ei kukaan taas tiedä. On vaan luotettava, että Enni on parhaissa osaavissa käsissä ja että lopulta tulee se päivä, kun päästään kaikki kotiin ja voidaan elää sitä ihan tavallista elämää. Ehkä tämä taas toimii muistutuksena siitä, kuinka tärkeää olisi iloita jokaisesta päivästä jonka saa viettää terveenä ja itse määrittää raamit tekemisilleen.