"Syyslomareissulla"

Koittihan se päivä kun Ennille rantautui ihan kunnon vatsapöpö, tietenkin syysloman kunniaksi. Pari vuotta meillä on vältetty moiset pöpöt kokonaan, ehkä paremman käsihygienian takia tai ihan vaan siksi että isommat lapset on jo isompia. Nytkään ei pöpö, ainakaan toistaiseksi, ole iskenyt muihin kuin Enniin. Enniin, johon kaikkein viimeiseksi sen toivoisi iskevän.

Onneksi ehdin viettää pari ihan mukavaa syyslomapäivää ulkoillen lasten kanssa, joskin jo toisena niistä vaippaa joutui vaihtamaan normaalia tiuhemmin ja kakka muuttui löysäksi. Enni kuitenkin söi normaalisti, oli pitkälti oma touhukas itsensä ja kaikki sujui muutenkin ihan tavalliseen tapaan päiväunia myöten. 

Seuraava yö oli sitten levoton, mutta ajattelin sen johtuvan vain punottavasta pepusta. Aamulle suunniteltuja labroja varten valvoin myöhään, että sain Sandimmunin annettua vielä puolilta öin. Viiden jälkeen aamulla Enni oli jo hereillä, ja aikani kuulosteltuani kävin ottamassa sängystään meidän väliin. Kuuden aikaan oli muutenkin jo noustava. Ehkä Enni olisi vielä nukkunut, mutta päätin antaa edellisen päivän kakkaamisesta johtuen jo heti aamuun 60 milliä vettä letkuun. Heti sen tehtyäni tajusin, että ei olisi kannattanut; ulos tuli kaaressa kaikki vesi ja mahassa vielä pyörineet edellisen illan iltapalat. 

Yön aikana olin jo pähkäillyt tulevaa päivää, jonka piti aamun osalta olla tiukka sairaalapäivä. Labra, sydänhoitajalla ekg, sydämen ultra, fyssari ja neurologi. Arponut mielessäni että pitäisikö siirtää ajat jo sen kakkaamisen takia, vaikkei Ennin voinnissa muuten ollutkaan mitään huolestuttavaa. Mutta oksennus senkin ratkaisi; ei asiaa millekään käynnille.

Mikä tuuri taas. Muutamaa viikkoa aiemmin peruuntui kuuden kuukauden kontrollipäivä tokaluokkalaisen flunssan vuoksi. Tai siirtyi kuukaudella eteenpäin lopulta. Saa nähdä koska nämä nyt peruuntuneet käynnit sadaan toteutumaan.

No, eipä se, ei pìtäisi olla huolta millään saralla, mutta kivahan kaikki kontrollit olisi saada hoidettua ajallaan, kun koskaan ei tiedä, ja erityisesti sydänultrasta on jo aikaa. Muistaakseni viimeksi sydäntä on ultrattu keväällä joskus siirron jälkeen.

Keskiviikko meni kotona pienen potilaan vierellä. Enimmäkseen tuo halusi makoilla meidän sängyssä, välillä nukkuen. Päivällä piristyikin siitä, kun uskalsin alkaa antaa aamun oksennusten jälkeen taas enemmän nesteitä, mutta sitten vointi taas romahti. Iltaa kohden taas alkoi oksentaa. 

Päivän mittaan olin jo ollut yhteyksissä osastolle ja päiväsairaalaan ja saanut ohjeistusta monenmoista, ja kun iltaa kohden alkoi näyttää siltä, etten saisi korvattua kaikkia menetettyjä nesteitä ja oksentelu lisääntyi, ei auttanut kuin lähteä kuitenkin Helsinkiin. Ei voinut jäädä enää kotiin arpomaan, kun munuaissiirteen kannalta nesteytys on tärkeintä. 

Päivystykseen meidät otettiin vastaan ulkokautta, vaikka eristyshuonetta ei ollutkaan vapaana. Melko pian tehtiin päätös, että nesteytystä suoraan suoneen ja yöksi kahdeksanteen kerrokseen Tähdelle. Kanyyli laitettiin ja nesteytys aloitettiin jo päivystyksessä. Samalla otettiin muutamat labrat ja koronatesti. Enni-raukka, muutenkin kurja olo. Urhea pieni nukahti kymmenen aikaan päivystyksen hälyiseen huoneeseen, eikä herännyt kun siirsin häkkisänkyyn ja reissattiin rämisevällä sängyllä ylimmän kerroksen toiseen päähän. Rankka päivä takana, eikä yöstäkään tullut yhtään helpompaa. 

Nyt ollaan kolmatta yötä tällä reissulla, tänään siirryttiin Tähdeltä Taikaan, kun varmistui, ettei Ennin pöpö ole noro tai muu tunnettu, helposti leviävä raju vatsatauti. Kova pöpö tämäkin on ollut ja edelleen on saanut vaippoja vaihdella melko tiuhaan. Oksentaminen onneksi jäi kotiin. Koko reissun ajan on nesteytys hoidettu kokonaan suoraan suoneen, oikeastaan vaan ripulikorvauksia on laitettu letkuun. Jonkun verran Enni on myös juonut itse, mikä on sinänsä hyvin poikkeuksellista. 

Toivo elää huomisen kotiinpääsyn suhteen, mutta tässä ehtii monta mutkaa vielä tulla matkaan ennen sitä. Onneksi mieskin on pystynyt paljon olemaan täällä ja tiukoista koronatoimista huolimatta molemnat vanhemmat saavat olla yhtäaikaisesti taas paikalla.  

Munuaissarvot on pysyneet hyvinä, joten huolta siirteen suhteen ei pitäisi olla. Silti hyvin on taas palautuneet mieleen ne pitkät huolen täyttämät päivät näiden seinien sisällä, päivät, jotka aikanaan olivat osa meidän elämää ihan säännöllisesti. 

Näihinkin muutamiin päiviin on mahtunut monia niistä tutuista jo monesti koetuista ahdistuksen tunteista. Miten pieneksi ja avuttomaksi sitä itsensä tunteekaan kun on kyse oman lapsen sairaudesta ja siihen liittyvästä pelosta ja epävarmuudesta. Kun joutuu luottamaan lapsensa hoidon toisten käsiin samalla muistaen, että omaankin vaistoon ja tunteeseen on myös välillä syytä tarttua.

Samalla tämä on ollut muistutus siitä, että koskaan ei ennakkoon voi tietää mitä elämä heittää eteen tai milloin tulee katko siihen meidän "normaaliin". Kai nämä reissut on osittain sitä normaalia myös?