Osastolla edelleen

Syysloma loppui mutta me ollaan edelleen jumissa Helsingissä. Niin kaukaiselta tuntuu taas elämä siellä kotona, vaikkei ole viikkoakaan mennyt. Miten nopeasti tähän sairaalakuplaan katoaakaan, kun kokemus tästä on ennestään jo syöpynyt jokaiseen soluun. 

Kaikki tämä on niin tuttua. Tämäkin huone on tullut osaksi meidän elämää, ihan kuin kodiksi, vaikkei sitä sellaiseksi tahtoisi. Päivän rutiinit on tuttuja, oven ääni on tuttu. Lääkepumpun raksutus ja ilmastoinnin kohina. Sairaalasängyn metalliset kolahdukset, maisema ikkunan takana. Tuo maisema, joka on ollut taustana niin monta kertaa ennenkin tämän mutkikkaan matkan varrella. Lumisena, keväisenä, syksyn värisenä. Aurinkoisena. Myrskyävänä. Öisen pimeänä.

Tänään on ollut vähän ankea päivä. Ehkä oma fiilikseni on heijastunut Enniin, tai sitten vaan ollaan molemmat jo ihan todella kyllästyneitä olemaan täällä. Olen kuullut Ennin suusta jo moneen kertaan, että mennään kotiin. Voi kulta, kun vaan voitaisiinkin mennä. Nyt ensimmäistä kertaa tuntuu siltä että Enni kaipaa kotiin. Sinne missä kuuluisi olla. Poissa sairaalasta. Hiekkalaatikolle, sisarusten kanssa puuhaamaan, muskariin ja iltapalalle oman perheen kanssa.

Pieni on ollut väsynyt. Eikä mikään ihme, mahavaivaa kestänyt jo pian viikon ja eilisestä lähtien on maha ollut vieläkin pahemmin sekaisin kuin aiemmin. Ihan melkein pelkkänä vetenä on kaikki tullut läpi. Tästä aamusta jätettiin pois taas kaikki suun tai nenämahaletkun kautta menevä. Nesteytys ainoastaan suoraan suoneen. Jospa vähitellen alkaisi helpottaa. Kuudes yö alkamassa. Elättelen toivetta, että viikonlopuksi kotiin. Ja nyt on maanantai. 

En vaan jaksaisi enää näitä päiviä, vaikka samalla mietin, että pakkohan se on, kun Enninkin on. Helpompaa kuitenkin varmasti minulla, kuin tuolla pienellä ihmeellisellä ihmisellä, jonka elimistö on taas jälleen kerran tosi kovilla. Itsellä on koetuksella ainoastaan henkinen puoli. Miten jaksaa nämä päivät tässä huoneessa. Miten kestää Ennin väsymys ja kipuilu, kun ei mitenkään osaa auttaa tai helpottaa oloa muuta kuin olemalla paikalla. 

Olenkin taas ainoa joka täällä voi olla, mies on flunssaisena kotona. Kaipaan sitä että voisi jakaa vastuuta ja katkonaisia öitä täällä, ja että pääsisin itsekin välillä kotiin hengähtämään. Että voisin välillä tiputtaa taakan harteiltani ja olla ihan jossain muualla. 

Samalla kuitenkin tunnen, että en voisi olla täältä poiskaan, vaikka tiedän että oman jaksamisen kannalta se olisi äärimmäisen tärkeää. Tämän reissun jälkeen palautumiseen menee taas jokunen tovi, varmasti myös Enniltä.