Tämän ajanjakson viimeinen päivä

Huomenna se alkaa. Tai jatkuu. Työelämä. Tänään on ollut tämän yli kolmevuotisen kotiäitiysjakson viimeinen päivä. Eikä se tunnu oikein miltään! Kuvittelin etukäteen sen olevan jotenkin jännittävä, että töihinpaluu tällaisten vuosien jälkeen tuntuisi suurelta askeleelta, jännittävältä harppaukselta. Mutta ei. En ole oikeastaan jännittänyt vielä yhtään. En oikein osaa selittää, miksi. Ehkä siksi, että niin paljon suurempia asioita on mahtunut näihin vuosiin. Niin paljon suuria tunteita, suuria pelkoja, suuria, odotettuja askeleita, elämänkokoisia. Nämä vuodet ovat opettaneet minua varmasti vähintään yhtä paljon, kuin kaikki työvuoteni yhteensä. Kasvattaneet minua ihmisenä, äitinä. 

Kun kolme vuotta sitten kesällä leimasin itseni töistä lomille, en ollut se sama ihminen, joka tässä nyt istuu. Vuodet ovat muovanneet minua, ja niin sen pitääkin olla. Olisi ihmeellistä, jos ne eivät olisi jättäneet jälkiä. 

Nämä vuodet ovat tuoneet elämääni monia uusia ihmisiä, aivan uusia kontakteja ja "ryhmiä", joihin kuulun. Jo vuosi sitten lähdin mukaan HUSin Perheraatiin ja tänä syksynä aloitin kokemusasiantuntija- koulutuksen. Munuais- ja maksaliiton kautta olen ja olemme perheenä päässeet mukaan monenlaisiin touhuihin ja tavanneet monia, monia perheitä, joilla on ymmärrys siitä, millaista elämämme on. En voisi olla kiitollisempi kaikesta siitä, mitä näiden vuosien, mitä Ennin myötä olen saanut. Ja vaikka miten rankkaa on ollut ja vaikka miten on rämmitty ja ryvetty ja itketty, silti tuntuu, että näin on ollut koko ajan tarkoitettu. Että näin sen on kuulunutkin mennä. En olisi se sama minä, jos näin ei olisi mennyt. 

Menen ihan hyvillä mielin töihin huomenna. Huomenna, en vuoden päästä. Se päivä on todellakin huomenna! Ja niin kaukaiselta kun se vielä tuntui keväällä. Ja vasta viime jouluna Enni alkoi juomaan. Vasta maaliskuussa päästiin eroon letkusta. Vastahan tein dialyysia, vastahan oli se kevät kun istuin neljä viikkoa Ennin kanssa osastolla uuden munuaisen kanssa. Huh.

Enni on hyvin sopeutunut päiväkotiin. Joitain pieniä itkuja ilmeisesti on siellä välillä ollut, mutta joka kerta tuo on jäänyt ilman sen kummempaa draamaa ja joka kerta kun olen hakenut, hän on ollut siellä muiden mukana puuhissaan. 

Yhtäkkiä tuo on niin iso. Kotonakin käy itsenäisesti potalla ja pesee käsiä. Riisuu vaatteita. Osaa jotain jo pukeakin ja kengät laittaa. On oppinut päiväkodin myötä muun muassa syömään leipää, jonka päälle laitetaan levitettä. Aiemmin ei leivän päälle kelvannut kuin kinkku ja juusto. Nyt voitelee itse ja syö hyvällä halulla. Olen varma, että tämä on Ennille oikea hetki mennä päiväkotiin ja saada omia kavereita, aivan kuin tämä on minullekin oikea hetki palata työelämään.