Äitienpäivä

Elien äitienpäivänä heräsin kotona, ilman yhtäkään lasta talossa. Kaikki kolme poissa. Luonnotonta, sanoi ääni sisälläni.

En ole saanut sitä helpointa äitiyttä, vaikka ei se äitiys koskaan kai ihan helppoa ole kenellekään. Toisille luontasempaa kuin toisille. Viimeiset kahdeksan kuukautta ovat haastaneet äititaitoni, mutta vaikka olen muuttunut lähes automatiikalla toimivaksi robotiksi, tunnen silti olevani enemmän äiti kuin koskaan. Niin kovasti tahdon saada tämän pienen ihmisen täältä autettua elämän alkuun. Pienen ihanan, joka on kohtaloonsa täysin syytön. Oman rakkaan aarteen.

Tuntuu, ettei mikään oo tärkeempi tehtävä juuri nyt. Ja sitten toisaalta ovat yhtä lailla tätkeitä nuo kaksi isompaa, jotka myös tarvitsevat ja ansaitsevat osansa. Haastavinta on olla äiti kaikille, kun useimmiten on tilanne, etten voi olla kaikkien kanssa fyysisesti samassa paikassa yhtä aikaa. Joudun valitsemaan, kuka tarvitsee minua eniten, kenen luona on tärkeintä olla, ja todella usein se on Enni. Henkinen taakka siitä, etten riitä kaikille, on musertava. Etten pysty tällä hetkellä jakamaan huomiotani kaikille tasapuolisesti. Riittämättömyyden tunne, jota ei millään asteikolla voi mitata. Se kulkee möykkynä sisälläni.

Ja vaikka kuinka tiedän, että tulee se päivä kun kaikki kolme lasta nukkuvat yönsä saman katon alla, mietin mielessäni, miten tämä kaikki vaikuttaa isompiin lapsiini ja heidän elämäänsä nyt ja aina. Mistä kaikesta he ovat joutuneet luopumaan ja onko tästä aiheutunut heille pysyvästi jotakin huonoa. Miten vaikuttaa se, että äiti on jatkuvasti väsynyt ja paljon poissa. Se, ettei meille pääse kaverit kylään eikä me voida kyläillä juuri missään tai liikkua koko perheenä vapaasti ihmisten ilmoilla. Ettei koskaan koulu- tai eskaripäivän jälkeen tiedä, onko sisko päässyt sairaalasta kotiin päiväksi vai ei. Eikä koskaan tiedä varmasti, milloin nähdään seuraavan kerran. Entä miten tämä vaikuttaa sisarussuhteisiin.

Ja miten tämä kaikki vaikuttaa Enniin. Miten hän tulee näkemään itsensä. Miten Ennin minäkuvasta saadaan rakennettua ehjä ja kokonainen. Onneksemme Enni ei näitä aikoja tule muistamaan, mutta silti tässä koko ajan ollaan luomassa pohjaa ja edellytyksiä Ennin elämälle. Teen parhaani, että Ennillä on tunne, että hän on tärkeä ja kuuluu perheeseen. Silti välillä tuntuu että edes se paraskaan ei riitä.

Vaikeimpia hetkiä äitinä tässä tilanteessa ovat ne hetket, kun olen järjestänyt itselleni aikaa isompien lasten kanssa, ja silti mieli, ajatukset ja sydän ovat Ennin luona. Kun pitäisi voida keskittyä olemaan heidän kanssaan, mutta huoli painaa.

Eilen äitienpäivänä oli jotkut tähdet kohdallaan, kun onnistuimme iltapäivällä saamaan koko perheen kasaan muutamaksi tunniksi. Enni ei päässyt kotiin, mutta piuhoista irti sen verran, että päästiin ulos puistoihin ja jätskille ja ihan vaan yhdessä olemaan. Aurinkokin tuli esiin iltapäivällä ja mahdollisti pitkän ulkoilun. Melkein paras mahdollinen äitienpäivälahja juuri tähän äitienpäivään.