Rankka reissu

On torstai. Maanantaina oli viimein se suuri päivä, kun Ennin sairauden hoidossa otettiin askel eteenpäin. Aamukahdeksalta kannoin kyyneleet silmissä polttaen pienen, helistinpalloa kädessään pitelevän Ennin leikkaussaliin, istuin pieni elämä sylissäni odottaen anestesialääkäriä ja kuunnellen mitä kaikkea salissa tulisi päivän aikana tapahtumaan. Pieni Enni kuunteli ymmärtämättä tietenkään, mitä oli tulossa. Välillä ihmeissään kurkisti äitiä, olinhan omituisen näköinen taas leikkaussalin suojavaatteissani. Iskä joutui jäämään kahvioon odottelemaan, kun saliin saa tulla vain yksi saattaja.

Yhdeksältä Enni nukahti ja minun osuuteni salissa päättyi. Lähdettiin miehen kanssa kotiin. Menisi pitkälle iltapäivään ennen kuin Ennistä kuuluisi mitään. Siivousta ja pihahommia, niistä oli odotteluaika tehty. Kolmen jälkeen tuli soitto. Kaikki toimenpiteet tehty, vielä puudutteita laitellaan. Viiteen mennessä siirtyy teholle.

Enniltä poistettiin molemmat munuaiset. Lisäksi vatsaan asennettiin vatsakalvodialyysiä varten katetri, sellainen joka jo kertaalleen jouduttiin Enniltä poistamaan. Tällä kertaa laitettiin vähän ohuempi versio. Lisäksi Ennille laitettiin kaulalle hemodialyysikatetri, väliaikainen sellainen. Sen kanssa ei todennäköisesti saada mennä kotiin. Tunneloidussa versiossa olisi ollut liian suuret riskit verenvuodolle, joten siksi llaitettiin väliaikainen. Omasta pyynnöstäni laitettiin myös nenämahaletku, varoiksi.

Monta pientä toimenpidettä ja sitten isompi leikkaus. Kaikki kuitenkin sujui suunnitelmien mukaan, kerrankin.

Teholla pieni Enni odotti. Alkuun oli melko rauhallinen, hymykin pienesti irtosi. Iltakahdeksan aikaan alkoi kuitenkin itku, jolle ei tullut loppua. Rankat pari tuntia taas hysteeristä itkua ja verenpaineet huitelivat pilvissä. Lopulta kymmenen aikaan sai rauhottavan lääkkeen ja nukahtamiseenkin apuja. Kipulääkkeiden kanssa melkoista tasapainoilua, kun ei ole munuaisia, jotka prosessoisivat lääkkeet. Ei voi enempäänsä antaa.

Olin varautunut olemaan yön tehon lepokopperossa, mutta onneksi Ennin nukahdettua tajusimme molemmat miehen kanssa lähteä kotiin itsekin nukkumaan. Lääkkeiden voimalla Enni nimittäin nukkui koko yön, ja heräsi vasta kun tiistaiaamuna olin jo tullut takaisin. Turhaan olisin jäänyt yöksi, kotona sain sentään nukuttua. Ja teholla on koko ajan joku vieressä valvomassa Ennin vointia kuitenkin.

Tiistaina Enni olikin jo rauhallisempi. Kipua enemmän tuntui vaivaavan jano, kun ei saanut syödä eikä juoda. Jalka jo alkoi nousemaan ja käsi tavoittelemaan varpaita. Lelutkin jo kiinnostivat. Koko tiistain Enni vielä oli ravinnotta. Nukkui vain pieniä torkkuja päivällä.

Teholta Enni siirtyi tiistaina iltapäivällä tehovalvontaan, eli vähän kevennetylle teholle. Siellä potilaat ovat koko ajan valvonnassa, mutta eivät aivan yhtä tiukassa kuin varsinaisella teholla ja hoitajia on vähemmän. Sieltäkin lähdimme miehen kanssa yöksi kotiin, kun Enni nukahti yöunilleen. Yöllä oli kertaalleen tarvinnut vahvemman lääkkeen, mutta muuten nukkunut suhteellisen rauhallisesti.

Keskiviikkona viimein päästiin takaisin omalle osastolle, omaan tuttuun huoneeseen. Pois tehon hektisestä ilmapiiristä, laitteiden piippailuista ja vilkkuvista valoista. Omaan rauhaan. Ja ensimmäiseen dialyysiin.

Ensimmäinen dialyysi oli kahden tunnin mittainen hemodialyysi, joka sujui suunnitellusti. Enni nukkui koko dialyysin ajan. Hemodialyysi tehdään Ennin omassa huoneessa hoitajan valvoessa vieressä koko dialyysin ajan. Ensimmäinen dialyysi oli tavallista lyhyempi, jatkossa tehdään pitempiä. Toinen kerta on heti tänään. Vatsakalvodialyysiä päästään kokeilemaan vasta kahden viikon kuluttua leikkauksesta, sillä katetrin täytyy ensin kiinnittyä kunnolla.

Nyt mennään päivä kerrallaan, Enni on reissusta väsynyt ja vaikka saa tällä hetkellä maata vain sängyssään, tuntuu se riittävän hyvin. Jaksaa siinä touhuilla jonkun verran, mutta aika rauhakseen siinä pötköttelee. Ei ole kovin kivulias, mutta selkeästi vielä kipulääkkeen tarvitsee kun hymy irtoaa herkemmin aina sen antamisen jälkeen.

Syömisessä on tapahtunut se muutos, että maidot ei automaattisesti uppoa kokonaan ja yöllä oli jopa jouduttu letkuun laittamaan osa. Eli hyvä kun tuli laitettua takaisin tuo nenämahaletku. Toisaalta ihan hyvä tällainen tilanne, helpompi kestää syömättömyyttä kuin jatkuvaa janoisuutta tiukassa nesterajoituksessa.

Kaiken kaikkiaan en voi kuin ihmetellä pienen sankarin sinnikkyyttä ja elämänhalua ja ennen kaikkea sopeutumiskykyä erilaisiin tilanteisiin ja oloihin, rajoittavaan kipuun ja kaikkiin noihin lisävarusteisiin, joita häneen on taas asennettu. Sama Enni siellä sisällä asuu, ja ihan varmasti vielä saadaan takaisin se ilopilleri, jonka maanantaina saliin vein. Paluuta entiseen ei kuitenkaan ole, joten nyt ollaan joka tapauksessa uuden jakson alussa. Munuaiset ovat tiessään ja elinsiirtoon asti tehdään dialyysiä. Hemo- vai vatsakalvosellaista, se selviää lähiviikkoina. Syöminen on muuttunut, lääkitys on muuttunut. Hoito on muuttunut. Enni ei enää pissaa. Mutta hymyilee, se on pääasia.