Olen miettinyt paljon sitä, miten erilaista pikkulapsiaikaa vietän nyt Ennin kanssa, kuin aikanaan Ennin sisarusten kanssa. Niin moni asia on nyt toisin, vaikka varmasti olin väsynyt silloinkin. Kun vaan olisin tiennyt, mitä elämä tuo tullessaan.
Toisaalta hyvä että en tiennyt, mutta olisin saanut ehkä vähän perspektiiviä ja olisin ehkä osannut arvostaa sitä vapautta, joka silloin kaikesta huolimatta oli. Vaikka pieni tai pienet lapset sitoivat tiiviisti rutiineihin ja rytmeihin, oli silloin kuitenkin vapaus joka nyt elämästä puuttuu lähes kokonaan. Vapaus liikkua, vapaus tavata muita äitejä lapsineen, vapaus käydä kaupoissa, muskareissa, jumpissa, kahvittelemassa. Vapaus lähteä yöksi reissuun, vapaus mennä mökille, vapaus olla koko päivä tai vaikka koko viikko poissa kotoa. Vapaus syöttää lasta lapsen tahtiin, vapaus nukuttaa ulkona päivisin ja vanhempien sängyssä öisin tai ottaa aamuyöstä viereen jos lapsi on levoton. Vapaus antaa lapsen pyöriä yöllä ja häärätä sängyssään ilman, että pelkää letkujen irtoavan. Vapaus nostaa lapsi syliin ilman, että on varottava letkujen jäämistä kiinni jonnekin. Vapaus suunnitella elämää sen mukaan, mitä itse haluaa ja jaksaa.
Kaikki tuo vapaus puuttuu meiltä nyt tästä hetkestä. Ja niiltä osin kun vapautta olisi, ei ole virtaa. Virta menee päivistä selviytymiseen. Yhdeksän vuotta sitten esikoisvauvan kanssa päivät rämpineelle minälleni sanoisin varmaan että relaa ja niin kliseistä kun se onkin, nauti kotona olosta ja terveestä vauvasta ja vapaudesta joka on. Ja joo, tiedän, en olisi silloin silti nähnyt vapauttani. Sellaisiahan me ihmiset ollaan.
Viime päivinä olen katsonut jo vähän tulevaan, en jaksaisi odottaa sitä, että Ennin kanssa päästään "normaaliin". Sitä, että Ennikin pääsee mukaan muiden lasten tavoin erilaisiin tapahtumiin ja touhuihin. Mitä se meidän tuleva normaali on, en vielä tiedä. Edessä on vielä mutkikas tie sinne ja se tuntuu kovin kaukaiselta vielä. Mutta siellä jossain se häämöttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti