Supersankari

Kyllä sitä monesti miettii, miten toisenlainen Ennin elämän alku on, jos vertaa ihan tavallisen vauvan elämään. Välillä tuntuu käsittämättömän raskaalta ajatella, että Ennin jokapäiväiseen elämään kuuluu niin monenmonta kurjaa ja kipuakin tuottavaa asiaa. Toimenpiteitä ja tutkimuksia, joilta en millään voi Enniä varjella tai en mitenkään voi selittää hänelle, miksi näin tehdään. Ja joissa en itse edes aina pääse olemaan paikalla.

On ihan normaalia, että huoneeseen tulee labrahoitaja kärryn kanssa ja pistää kantapäähän tai sormeen. On ihan normaalia, että silloin tällöin nenämahaletkua työnnetään nenän kautta mahaan asti. On ihan normaalia, että ventovieraat ihmiset tulevat huoneeseen ja tutkivat. Kaikenmaailman ultratutkimukset ja keuhkokuvat toistuvat säännöllisesti. On ihan normaalia myös, että matkassa kulkee jos jonkinmoista kiinteää lisävarustetta. Ja on ihan normaalia ettei pääse kotiin tai näe sisaruksiaan viikkoihin.

Ennin elämästä puuttuu myös niin paljon asioita, joita tavallisesti pidetään itsestäänselvinä. Enni ei käy kaupassa, ei muskarissa, ei kylässä lapsiperheissä ja hyvin vähän kylässä muuallakaan. Enni ei ole yhtään yötä nukkunut kotona vieressäni tai kotona ollenkaan.

Kaikesta tästä huolimatta Enni on iloinen ja hyväntuulinen vauva. Kaikesta tästä huolimatta tuo pieni jaksaa hymyillä ja nauraa ja olla innoissaan heti kun vaan vointi sen sallii. Tällä hetkellä hymyn saa irtoaamaan kipulääkkeiden voimalla. Vielä ei olla saatu sitä oikeaa Enniä takaisin, mutta sitä kohti koko ajan mennään. Ainakaan välittäviä ja rakastavia ihmisiä Enniltä ei puutu.