Kuulumisia osastolta

En tiedä mistä aloittaisin kirjoittamisen, mutta tiedän, että aloitettuani kirjoittaminen tulee keskeytymään moneen otteeseen.

Päivät ja yöt ovat seuranneet toisiaan, ihan niin kuin ne aina seuraavat. Meidän elämässä ei ole mikään niinkuin se oli vielä kaksi viikkoa sitten, mutta ei taida kovin monen muunkaan elämässä olla. Koska korona. Meidän elämä on toki mullistunut paitsi koronan, myös tietenkin Ennin uuden munuaisen myötä. Lisäksi se on mullistunut miehen selkäleikkauksen myötä. Tilanne on tällä hetkellä se, että isommat lapset ovat isällään, josta käsin käyvät koulua etänä. Mies on kotona, toipumassa viime keskiviikon selkäleikkauksesta, joka vähän yllättäen tuli eteen tiistaisen arviokäynnin perään. Ja minä olen Ennin kanssa osastolla. Auto on ollut liikahtamattomana parkkihallissa nyt yli viikon. Huomenna tulee viikko täyteen siitä, kun viimeksi mies pääsi tänne. 

Muutamana päivänä olen päässyt ulos pienelle happihyppelylle. Eilen pesin pyykkiä kerrosta alempana. Koronan vuoksi jokainen huoneesta poistuminen kuitenkin arveluttaa. Ei vähiten siksi, että tällä hetkellä noin puolet osaston henkilökunnasta on altistunut virukselle ja asetettu karanteeniin, joten lähellä se vaanii. Työssä olevalla henkilöstöllä on nyt maskipakko, ja paljon töitä. Kaikki kynnelle kykenevät, osaavat henkilöt on varmasti hälytetty apujoukkoihin.

Sekä ulkomaailman että meidän perheen tilanteesta johtuen en uskalla itse tällä hetkellä käydä edes kaupassa. Mies hoiti kauppa-asiat vielä ennen leikkausta, sen jälkeen olen saanut kauppakassiapua sekä siskoni perheeltä että vanhemmiltani. Molemmissa tapauksissa sain kuljetuksen sairaalan eteen saakka. Miehen veli on auttanut kotipäässä samoissa asioissa, kun mies ei kuukauteen saa ajaa autoa. Eikä muutenkaan voi ottaa sitä riskiä, että hän sairastuisi, jolloin meidän olisi Ennin kanssa mahdotonta mennä kotiin sitten, kun sen aika joskus koittaa. Oma sairastumiseni taas aiheuttaisi katastrofaalisen tilanteen, kun en voisi enää olla Ennin kanssa täällä. Huh. Sitä vaihtoehtoa en pysty edes ajattelemaan.

Osaston toiminnassa korona on näkynyt maskien ja kiireen lisäksi peruttuina vanhempien kahvitteluina, hiljaisina käytävinä ja toisiaan välttelevinä vanhempina. Keittiössä ei pahemmin jäädä juttelemaan, harva taitaa siellä enää syödä. Jokainen on vetäytynyt omaan eristyshuoneeseen, josta poistutaan ainoastaan hakemaan ruokaa tai ulos. Tai muualla talossa tehtäviin tutkimuksiin ja toimenpiteisiin. Jokainen poistuminen tehdään tietäen, että jossain se vaanii. Liian lähellä näitä kaikkein haavoittuvimpia riskiryhmäläisiä.

Mutta Enni, pieni ihana sankari. Tietämätön kaikesta maailman mullistuksesta. Niin uskomattoman reipas ja kaikesta huolimatta luottavainen. En lakkaa ihmettelemästä, miten hienosti tuo on sopeutunut täällä olemaan. Miten reippaana jää uusienkin hoitajien kanssa tähän huoneeseen vilkuttamaan, kun lähden hakemaan meille syötävää tai muulle asialle. Ja miten paljon tuo pieni ihmeellinen lapsi jo ymmärtää ja osaa lukea rivienkin välistä.

Toipuminen on hyvällä mallilla muuten, mutta haavadreenin kautta tulee edelleen aikamoiset määrät kudosnestettä. Ei tiedetä miksi, eikä vielä ole varmuutta, millä keinolla se saadaan loppumaan. Kaikista muista ylimääräisistä tällä reissulla laitetuista lisävarusteista on päästy jo eroon, mutta sen kanssa vielä elellään. Onneksi se ei ole estänyt lattialle pääsyä, vaatii vaan vähän tarkkaavaisuutta äidiltä, ettei jää matkasta Ennin puuhatessa. Ja puuhaa ja touhua kyllä pienellä ihmisellä riittää.

Vielä ei ole tietoa kotiinpääsystä. Ehkä viikon kuluttua ollaan jo lähellä sitä päivää. Ehkä. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin.