Yksi pahimmista päivistä

Eilen oli tuskainen päivä. Ei siitä tietenkään pitänyt niin tuskainen tulla, mutta moni asia menikin sitten erilailla kuin olisi toivonut. Vähän toki osasin sitä jo pelätä, koska keskiviikkona lääkäritkin olivat niin iloisen yllättyneitä hyvästä tilanteesta, että aavistin sen olevan vain tyyntä myrskyn edellä.

Yö oli huonompi kuin edeltäjänsä, ja aamulla oli noustava ja heräteltävä Enni jo ennen seitsemää labran vuoksi. Sormenpäänäytteiden takia en ole Enniä herätellyt, ne kun suhteellisen helpolla aina hoituvat, eikä ehkä ole niin järkyttävää herätä niihin; ne ovat Ennille jo aika rutiinijuttu. Mutta eilen oli näytteitä suonesta. Siihen en itsekään haluaisi herätä. Niinpä herättelin pienen unestaan ja odoteltiin labraa lastenohjelmia katsellen. Tietysti juuri silloin labra tuli vasta puoli kahdeksalta, kun kaikkina muina aamuina on tullut heti seitsemän jälkeen.

Ei siinä mitään. Huuto ja rimpuilu oli taas mieletöntä, mutta taitava labrahoitaja sai ensimmäisellä pistolla neulan suoneen ja näytteet saatiin otettua yhtä lukuunottamatta sieltä. Niinpä vielä sormenpäästä pieni näyte ja huh, huokaistiin Ennin (ja hoitajien) kanssa helpotuksesta. Siinä tulee kaikille jo vähän hiki siinä hommassa. Enni onneksi rauhoittuu aina nopeasti ja palkinnoksi saadut tarrat helpottavat oloa.

Labran jälkeen pistettiin vielä Klexane. Oli siinä pienellä ihmisellä monta kurjaa juttua yhteen aamuun. Toki siihen mahtui myös mukavia juttuja, leikkiä ja höpsöttelyä. Lääkärin kanssa juteltiin seuraavan päivän suunnitelluta toimenpiteestä, kun tarkoitus oli poistaa dialyysikatetri, jolle ei enää olisi käyttöä. Nukutusta ja paastoa varten tarvittaisiin kanyyli, joka sovittiin laitettavaksi päiväunien jälkeen. Mietin jo valmiiksi että apua, sekin. Todellinen pistopäivä.

Puoli yhdeltä lähdettiin ykköskerrokseen ultraan, joka tällä kertaa olikin huono kokemus. Ultraava lääkäri oli mies, jolta puuttivat kaikki sosiaaliset taidot ja taito lähestyä lasta. Työssään varmasti pätevä ja tarkka, mutta apua. Käski Ennin makuulle ja siitä vaan repi irti haavalaput ja pursutti puoli tuubia ultrageeliä Ennin vatsalle, sen kummemmin Enniin kontaktia ottamatta. Ja huutohan siitä tuli. Enni, joka todellakin on nyt ultrassa käynyt päivittäin ja joka todellakaan ei itse tutkimuksesta normaalisti hermostu, itki nyt ihan hysteerisenä. Onneksi sain vähän rauhoittumaan valokuvia näyttämällä. Tutkimuksessa selvisi, että nestettä oli kertynyt edellisen päivän kuvaukseen verrattuna lisää, vaikkakin munuainen toimi siellä hyvin. Kun piinaava tutkimus oli ohi ja hoitajan kanssa putsailtiin Enniä geelistä, tuo lääkäri katsoi Enniä ja kysyi, mitä kuuluu?! Hyvä etten enempää hermostunut, mutta sanoin että oliskohan tuo pitänyt kysyä ihan alkuun!!? Olisi ehkä pienillä jutuilla vältetty se hysteerinen itku.

Ultraa seurasi päivän ehkä mukavin hetki, kun käytettiin hoitajan kanssa Enni kunnon pesulla. Alkuun tuo ei ollut oikein varma, onko pesu hyvä vai huono juttu, mutta lopulta taisi tykätä lämpimästä vedestä ja puhtaasta olosta sen jälkeen. Pesun jälkeen Enni pääsi päiväunille. Olikin ihan väsynyt pieni ihminen.

Perjantaille kaavailtuun dialyysikatetrin poistoon suunniteltiin nyt yhdistettäväksi toimenpiteitä, joilla nesteen kertymistä ja erittymistä saataisiin hillittyä. Siihen liittyen juttelin parinkin eri operoivan lääkärin kanssa, jotka tulivat huoneessa käymään päiväunien aikana. Vähän alkoi perjantai jo jännittää, mutta sitä ennen olisi vielä kestettävä kanyylin laitosta aiheutuva itku ja huuto.

Neljän aikaan Enni alkoi vihdoin heräillä päiväuniltaan, ja samanaikaisesti osaston oma lääkäri tuli hoitajan kanssa huoneeseen kanyylitarpeineen. Enni oli vähän puoliunessa vielä sylissäni, hitaasti halusi herätä. No, ei auttanut kun alkaa hommiin. Ja huutohan siitä tuli, ihan pelkästään kanyylin paikan etsimisestä. Pieni ihminen kiemursi ja huusi ja itki, niinkuin nyt puolitoistavuotias tekee kun pidetään kiinni ja kun hän tietää, että kohta pistetään.

Ja yhtäkkiä "räjähti". En tiedä onko räjähdys kovin lääketieteellinen termi, mutta yhtäkkiä kaikkien ympärillä olevien päälle räjähti kellertävän ruskeaa nestettä, jostain Ennin suunnalta ja se suihkuksi vähintään puolen metrin korkeuteen. Seurasi pöllähtänyt hiljaisuus kun huutava Ennikin hetkeksi hiljeni saatuaan kasvoilleen jotain märkää. Tokenin järkytyksestä ja kurkistin vaipansuusta sisään ja näin munuaisensiirtohaavan ammottavan avoimena monen sentin matkalta. Ihan sisuksiin saakka. Voin sanoa, että monella olisi siinä vaiheessa kyllä lähtenyt taju. Lääkärikin havahtui toimimaan ja hoitajan kanssa hieman puhdistivat haavan ympäristöä ja laittoivat suuren haavalapun haavan peitoksi. Itse keskityin rauhoittelemaan hätääntynyttä Enniä, joka makasi sängyssään läpimärkänä vatsa auki. Ja ehkä yritin rauhoittaa myös itseäni. Kun haava oli peitossa, kaikki hävisivät kiireesti vaihtamaan vaatteita ja järjestelemään Ennille paikkaa saliin jo samalle illalle. Jäin seisomaan Ennin kanssa ja itsekin täristen koitin keksiä millä keinolla saisin Ennin pysymään rauhallisena ja makuullaan. Itku kurkussa virittelin pädiltä musiikkia ja koitin esittää Ennille, että ei oo mitään hätää.

Jonkun ajan kuluttua hoitaja tuli päästämään minut vaatteiden vaihtoon. Ja kanyyli oli kuitenkin vielä laitettava, koska tarvittiin nesteytystä ja iv-antibiootin aloitus. Onneksi se saatiin yhdellä pistolla paikoilleen, mutta en uskalla ajatellakaan, mitä tuhoja haava vielä kärsi Ennin siinä rimpuillessa. Huh. Sitten tuli päätös, että Enni menee saliin iltakahdeksalta, kun on kulunut kuusi tuntia edellisestä maidosta. Perjantaiaamun sijaan Enni operoitaisiin siis jo torstai-iltana. Mietin vain, että siihen olisi kolme tuntia. Kolme tuntia olisi kestettävä ajatus avoimesta leikkaushaavasta ja saatava Enni pysymään rauhallisena ja selällään sängyssään. Eivät muuten olleet ne kaikkein kevyimmät tunnit tällä reissulla, jotka sängyn vieressä olen seissyt! Välissä piipahdin vain hakemassa vanhempieni tuomat ruokakassit alhaalta. Enniä ei tuntunut hetkauttavan haavan tilanne, vaan tuo olisi halunnut nousta istumaan ja puuhata ihan niin kuin ennenkin. Suuttui kun pakotin makaamaan selällään.

Lopulta, onneksi, vähän kahdeksan jälkeen kävi käsky, että saliin. Huh mikä helpotus. Olin niin puhki ja niin pelästynyt että teki mieli vain kömpiä peiton alle. Saatoin Ennin saliin ja odotin nukahtamiseen asti. Tulin itse takaisin huoneeseen, söin ja kävin suihkussa. En voinut lähteä kotonakaan käymään, koska mies oli aiemmin ilmoittanut olevansa kurkkukipuinen. Ja hyvä etten lähtenytkään, kymmenen aikaan jo soittivat, että toimenpiteet tehty ja Enni siirtyisi pian heräämöön. Salissa Enniltä oli poistettu dialyysikatetri, joka oli suunniteltu poistettavaksi perjantaina. Lisäksi oli aikomus kanavoida kertyvää nestettä mahdollisesti vatsaonteloon, mutta Enni kanavoi nesteen itse meidän kanyylinlaitossa läsnäolleiden päälle, joten sitä ei tarvinnut tehdä. Mutta haavaan asennettiin uusi dreeni, josta mahdolliset nesteet pääsisivät poistumaan taas jatkossa. Lisäksi haava ommeltiin kunnolla uudelleen.

Ennen yhtätoista pääsin itsekin Ennin luo. Siellä tuo tokkurainen pieni ihminen kurkisteli sängystään ja tokkuraisella pienellä kädellään alkoi heti minut tunnistaessaan vilkutella heräämön hoitajalle että heippa, äiti tuli hakemaan! Eikä siinä kauaa mennyt kun päästiin takaisin omaan huoneeseen.

Ihan kamala päivä, enkä tiedä kuinka kauan kestää, että pääsen eroon siitä pelosta,  että haava uudelleen aukeaa.

Voin myös sanoa, ettei tämäkään päivä paljoa tuosta parantunut, mutta taidan olla jo liian väsynyt kertoakseni siitä nyt.