Parempia päiviä

Pääsin eilen kotiin päiväksi. Ennin lauantaisia toimenpiteitä seurannut yö oli suhteellisen rauhallinen, tosin pelästyin aikamoisesti keskellä yötä herättyäni pienen itkuun ja huomattuani verisen sängyn ja vaatteet. Veri oli onneksi peräisin uuden dreenin juuresta, eikä varmaankaan ollut kirkasta verta, vaan verensekaista kudosnestettä, joka valkoisella vaipalla ja lakanalla näytti pelkältä vereltä. Ja ei Enni sitä itkenyt, vaan kakkaa tietysti.

Siinä yön pimeinä tunteina kun hoitajan kanssa siivottiin kakat, veret ja oksennukset, mietin että näinköhän se jää kotiin pääsemättä. Enni kuitenkin rauhoittui lakananvaihdon jälkeen, ja seurattiin vielä helikopterin laskeutuminen ja nouseminen, ja sitten tuo nukkui katkeamatonta unta aamun labroihin saakka. Kellojen siirtämisestä johtuen labra tulikin tosiaan kukonlaulun aikaan, ja jatkettiin unta vielä näytteenoton jälkeen.

Kun viimein herättiin lopullisesti uuteen päivään, kurkisteli sängystään ihan erilainen tyttö kuin edellisinä aamuina. Iloinen, höpsöttelevä ja hyväntuulinen Enni. Miten ihana oli lähteä helpottunein mielin ulkomaailmaan ja jättää Enni oman tutun hoitajan kanssa viettämään päivää. Ihmeellisiä ovat nuo pienet ihmiset, jotka aina vastoinkäymisten jälkeen heti olon helpottaessa ovat täysillä taas kiinni elämän hyvissä jutuissa.

Ihanaa oli päästä kotiin ja hakea isommat lapsetkin päiväksi sinne. Ekaa kertaa kahteen viikkoon. Tiedän, että tällä hetkellä moni tuskailee koronarajoitusten kanssa kotonaan, mutta kyllä se koti on kuitenkin aina se koti. Sen ymmärtää, kun sinne ei noin vain pääsekään. Kyllä niin paljon mieluummin eläisin "tavallista korona-arkea" kotona oman perheen kanssa. Itse asiassa en kotona juuri koronaa muistellut, Ennin kanssa on jo ihan normaalissakin elämässä eletty rajoitettua elämää, joten sinällään ei mikään oleellisesti siltä osin ole nyt toisin. Toki arjessa sen sitten huomaisi, kun isommat lapsetkin olisivat kotona päivät eikä olisi kiire minnekään.

Käytiin lenkillä, syötiin ja saunottiin. Ihan sellaisia tavallisia puuhia. Luulen että kaikilla oli kiva päivä. Mies osallistui mihin pystyi selkänsä kanssa. Pesin pyykkiä ja isäni toi taas useamman päivän ruokatarpeet sairaalaan vietäväksi. Miehen äiti oli tehnyt ruokaa, jonka matkalla hain, ja isäni toi valmiiksi tehdyn salaatin lisukkeeksi ja makkarat iltaruuaksi. Päästiin ruuanlaitossa siis helpolla. Sisätiloissa ihan varmuudeksi käytin hengityssuojainta, sillä mies oli hieman flunssainen. Tuntui ihanalta olla kotona ja päivä meni tietenkin ihan liian nopeasti. Silti oli myös kiva palata Ennin luo, vaikka mieluiten ottaisin koko perheen jo koolle ihan pysyvästi ja saisin Enninkin kotiin.

Ennin päivä oli mennyt myös ihan kivasti, joskin päikkärit oli jääneet lyhyiksi. Eikä illallakaan tuntunut väsyttävän ihan heti. Eikä itse asiassa yölläkään, sillä valvoin neidin kanssa suunnilleen kolmesta aamuseitsemään. Tuo pyöri ja hyöri, kääntyili masulleen ja puuhasi ja hääräsi. Voi huokaus mikä yö.

Onneksi tämä päivä olikin sitten kovin täyteen buukattu, ei ehtinyt potea väsymystä sen kummemmin. Oli verikoetta, sydänultraa, vatsan ultraa, dreenin poistoyritystä, haavojen puhdistusta, ravitsemusterapeutin kanssa keskustelua. Sitä ja tätä aamusta iltaan. Enni on koko päivän ollut touhukas ja iloinen, ei missään tapauksessa enää kipeä ja tuskainen. Suunta on siis hyvä. Nyt vielä kun ratkaistaan nesteen kertymiseen liittyvä ongelma, tai se mahdollisesti ratkeaa itsestään, ei pitäisi olla mitään toipumisen tiellä. Suunta lienee oikea.