Odottelua

Lauantaiaamu. Kello soi puoli kahdeksalta, yhdeksältä olen jo Helsingissä Ennin luona. Kuulen, että yö on mennyt hyvin, siitä huolimatta että samaan huoneeseen tullut toinen vauva on itkenyt.

Eilen lääkäri suunnitteli meille mahdollista kotilomaa tälle päivälle ja illaksi siirtoa Jorviin, joka on Ennin kotisairaala.

Suunnitelma ei vielä ole täsmentynyt mihinkään suuntaan, joten täällä odotellaan tietoa siitä, mitä tänään tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Näissä asioissa mikään ei ole varmaa ennen kuin se tapahtuu.

Odottelua. Sitä tämä monesti on. Odotetaan että joku asettaa rajat meidän arkiselle tekemiselle. Joku kertoo mitä saadaan tehdä ja missä puitteissa. Ja koska pitää palata takaisin. Sillä aina pitää palata. Yöksi Enni ei voi jäädä kotiin, vaikka päiväksi pääsisikin.

Ensimmäiset kuusi viikkoa elämästään Enni vietti kokonaan sairaalassa. Sitten alettiin päästä päivisin kotiin aina kun Ennin vointi sen sallii. Nyt on oltu pian neljä vuorokautta taas kiinni osastolla.

Ehkä tunnin parin sisään selviää tämän päivän suunnitelma.

Enni nukahti syliin syötyään ja siirsin lattiapedille. Ollaan leiriydytty lattialle, koska Enni viettää sairalasängyssä jo ihan tarpeeksi suuren osan vauva-ajastaan.