Isommat lapset isällään, joten aamusta riittää kun suoriutuu itse. Olen ennen kahdeksaa Jorvissa, kun on ensin haettava kaupasta eväät osastopäivää varten. Tarkoitus on, että olen Ennin kanssa noin suunnilleen kolmeen asti, josta eteenpäin mummi ja vaari jatkavat iltaan asti.
Enni nukkuu kun tulen huoneeseen, mutta herää pian kun kuulee ääneni. Ihana hymy heti aamusta. Aamun albumiinit laitetaan tippumaan. Otan aamupainon, se on vähemmän kuin eilen. Suunnitelma on, että albumiinit menee tänään neljän tunnin välein yhteensä kuusi kertaa vuorokaudessa. Tavoitteena saada paino hallintaan.
Käytännössä Enni on koko päivän kiinni piuhoissa, koska katetri on pidettävä auki myös albumiini-infuusioiden välissä ja silloin menee hitaasti Normofundin-infuusioneste.
Sitten tulee lääkäri, kertoo päivän suunnitelman ja kuitenkin aikoo vielä soitella Helsinkiin. Sitten hän tulee uudestaan ja kertoo, että tehopäivä on peruttu. Paino hallussa ja jatketaan entiseen malliin eikä tehopäivää nyt tarvitakaan.
Niin että hetkinen. Päästäänkö me kotiin? Jep. Hassua miten ristiriitainen tunne. Ihanaa ettei tarvita tehopäivää ja ihanaa päästä kotiin. Mutta samalla mietin että mites nyt sitten koko paketin toinen puoli, suunnitelmat isompien lasten osalta ja mummin ja vaarin, jotka on buukattu iltapäiväksi osastolle. Ja kun olin, ja mieskin varmasti oli, jo tottunut ajatukseen 'vapaaillasta'.
No, mummi ja vaari silti ottavat iltavuoron, eli vievät Ennin illalla. Isommat on suunniteltu isälleen huomiseen, koska eskarilainen edelleen kipeenä. Katsotaan muuttuuko koululaisen osalta suunnitelma kun olemmekin kotona.
Välillä tuntuu melkoiselta palapeliltä tämä arki. Yksi pala kun onkin eri, se ei enää istu muihin paloihin ilman, että niitäkin muutetaan.
Mutta pääasia tietysti on, että Ennillä kaikki on kunnossa ja tilanne niin hyvä, että pärjätään ilman tehopäivää. Ainakin nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti