Eilen aamulla tuntui taas vaikeelta kaikki. Kirjoitin pitkän turhautumistekstin, joka jäi kuitenkin julkaisematta. Mummi ja vaari veivät Ennin sunnuntaina illalla, ja pääsin aikaisin nukkumaan. Olo ei silti aamulla ollut levännyt. Heräsin neljän jälkeen ja uni ei tullut enää. Pää täyttyi kaikenmaailman asioista. Tulevasta viikosta ja muistettavien asioiden listasta.
Jorviin saapuessani Enni oli hereillä. Ollut aamuviidestä. Takuulla väsynyt mutta ei nukahtanut. Labroja odoteltiin, ne otettiin cvk:sta mutta silti Enni huusi. Maitomäärät oli edelleen nesterajoituksen takia pienemmät, joten nälkä vaivasi. Jouduin pyytämään maidon aiemmin kun mikään muu ei auttanut. Maidon jälkeen nukahti vihdoin. Albumiinit oli tiputettu, mutta emme päässeet lähtemään kun piti odottaa tietoa päivän kulusta. Lääkäri kosultoi nefrologeja. Sunnuntaina jouduttiin käydä iltapäivällä hakemassa kertaalleen suonensisäinen nesteenpoistolääke, ja selvitettiin jos alkaisi riittää suun kautta annettava ja välttäisimme yhden ajelun Jorviin kesken päivän. Odoteltiin siis vaan taas. Että joku kertoo mitä ja milloin ja miten. Voi huokaus.
Voisi kuvitella, että nyt kun oltiin vähitellen taas palaamassa normaaliin tilanteeseen, Ennin vointi oli palautunut hyväksi ja päästiin taas kotiinkin päivisin, olo ja väsymys jotenkin olisi hellittänyt. Mutta ei. Tuntui että taas se odotettu normaaliarkikin ahdisti, ajatus sairaalassa ravaamisesta aamuin illoin tuntui äärimmäisen raskaalta. Se että joku muu sanelee ehdot jokaiseen päivään. Ja se, että on päivät kodissaan ikään kuin vankina. Raskaat viikot verottaa, ja kun ei normaalikaan arki ole ihan kevyttä.
Kotiinkin rantautui taas uusia pöpöjä, koululainen sairastui perjantaina. Onneksi isossa talossa voi vähän pysytellä kauempana toisistaan mutta hajallaan oleminenkin ahdistaa. Mutta emme tahdo Enniä uudelleen teholle.
Lopulta päästiin eilen puolilta päivin lähtemään ja saatiin tieto, että riittää kun tullaan illaksi. Ei tarvitse iltapäivällä käydä. Huh. Kotona koululainen odotti mummin kanssa, mummi oli tullut meille siivoamaan ja oli melkein koko talon jo imuroinut. Kotitöitä, joihin itsellä ei meinaa aika eikä virta riittää. Ihanaa päästä hetkeksi eroon pölypalleroista ja hiekasta. Mummi ilmoitti myös että he voivat viedä Ennin illalla. Ihanaa sekin. Ihmeesti se ahdistus siitä alkoi helpottamaan.
Nyt istun taas osastolla. Aamulla olen vienyt jo isommat tahoilleen, toisen eskariin ja toisen isälleen sairastamaan. Albumiinit tippuu vielä melkein tunnin. Sitten vielä hormonipistos, lääkärin kierto, nenämahaletkun teippaus uudelleen ja varmaankin maito. Ehkä sitten olemme taas valmiit kotiin päiväksi.
Odotan kesää, odotan sitä että Enni saadaan kokonaan kotiin, odotan sitä että päästään vapaammin liikkumaan. Odotan sitä kaikkea mitä munuaisten poistosta seuraa, vaikka samalla tiedän ettei sekään vaihe tule olemaan mitenkään kevyt tai helppo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti