Ei päästä taaskaan helpolla. Päästäänkö koskaan?
Ajan aamulla Jorviin, ennen puolta kahdeksaa olen perillä. Ajattelen, ettei ihan seitsemältä tarvitse olla, kun aamun verinäytteetkin sovittiin otettavaksi cvk:sta niin ei tarvitse olla labrojen takia lohduttamassa. Isommat lapset ovat isällään. Mummin ja vaarin on tarkoitus tulla iltapäivällä Ennin kaveriksi, päästämään minut aikaisin kotiin.
Toivon siis parempaa päivää, illalla Ennin paino oli jo laskusuunnassa ja hymykin näyttäytyi useamman kerran.
Toiveitani ei kukaan kuitenkaan kuule. Yöhoitaja on vielä paikalla ja tulee kanssani huoneeseen. Enni on hereillä. Yön aikana on ehtinyt tapahtua. Ennin sykkeet on lasketelleet todella alas, niin alas että hoitaja puhui jo miettineensä, että tuleeko lähtö Helsinkiin. Yöllä on otettu labroja molemmista kantapäistä. On otettu keuhkokuvaa ja ekg:ta. Sen lisäksi perusnesteen letku on jumissa cvk:ssa. Ja Ennin maha on edelleen mielettömän pinkeä pallo.
Labra tulee taas aamulla ja pitäisi saada liuta verikokeita cvk:sta. Letku saadaan taisteltua irti, mutta cvk ei anna verta. Lopulta se on tukossa. Taas. Ei liikettä kumpaankaan suuntaan. Labrat joudutaan ottamaan taas kantapäästä. Monta putkea verta jo ennestään rei'itetyistä kantapäistä. Pidän huutavaa lasta sylissä ja mietin, kun voisin jotenkin sanoa sille että tää kaikki tehdään sun parhaaksi. Ja että älä pelkää. Kotona vietetyt hetket tuntuvat aika kaukaisilta.
Lopulta kaikki näytteet on otettu. Puolet hyytyy. Labrahoitaja ei halua enää kiusata Enniä, vaan käy puhumassa lääkärille. Onneksi ei tarvitse enempää pistää.
Seuraavaksi lääkäri aloittaa cvk:n liuottamisen. Aine vaikuttaa puoli tuntia, mutta cvk ei aukea. Toinen puolituntinen käyntiin ja peukut pystyyn että aukeaa. Aineen vaikuttaessa koitan saada levottoman Ennin nukkumaan, mutta ei onnistu. Olen tässä vaiheessa ollut osastolla yli kolme tuntia, eikä pieni ole hetkeäkään nukkunut. Hoitaja tulee huoneeseen että pääsen piipahtamaan syömässä. Juuri kun olen hotkaissut ruoan, tulee tieto että päästään sydämen ultraan jo nyt, alunperin piti mennä myöhemmin.
Ultrassa onneksemme ei muutosta sydämen toiminnassa. Ennin sydäntä on seurattu säännöllisesti, sillä vasen kammio on laajentunut. Sydän kuitenkin toimii hyvin ja on kestänyt myös ylimääräisen nesteen tuomat lisärasitukset. Kardiologi on ihan tyytyväinen.
Palaamme siis osastolle, jossa osaston oma lääkäri jatkaa cvk:n avausta. Ensin näyttää huonolta mutta jes, lopulta se aukeaa ja antaa verta. Yksi taakka tipahtaa harteilta; vältytään väliaikaiselta kanyylilta eli pistämiseltä ja mahdolliselta cvk:n vaihdolta eli nukutukselta.
Iltapäivällä saan Ennin nukkumaan vihdoin. Katetri antaa taas verta, ja yhdet näytteet otetaan tytön nukkuessa. Rauhallisessa unessa synkeet painuu taas alas. Lääkäri ilmestyy paikalle ja keventää mieltä. Ei ehkä tarvitse olla huolissaan. Ennin sykkeet pysyvät kuitenkin sellaisella tasolla, että sen katsotaan vielä olevan ok. Ei ehkä Ennille tyypillistä, mutta vauvoille yleisesti. Ehkä Enni vaan on viime yönä nukkunut poikkeuksellisen hyvin ja ollut syvemmässä unessa?
Eli ehkä voimme taas keskittyä painoon ja pinkeään mahaan.
Ihme ja kumma pääsen lähtemään kohti kotia ennen neljää. Päiväkodin ja kaupan kautta. Enni jää mummin ja vaarin kanssa huoneeseen. Väsyttää niin.
Ilta on täynnä kotihommia, pyykkejä, puhtaita lakanoita, tiskejä, lasten kiukkua ja omaa väsymystä. Mies lämmittää pihasaunan ja päästään lauteille. Siellä hetkeksi irtautuu, vaikka vaikeaa se on. Väsymys vie terän kaikelta. Huomenna taas uusi päivä. Mitähän se tuo mukanaan?
torstai 28. helmikuuta 2019
keskiviikko 27. helmikuuta 2019
Hyvää ja huonoa
Tänään on kahdeksas päivä putkeen kokonaan osastolla. Pitkiä päiviä nämä. Tällä viikolla onneksi mummi ja vaarikin ovat taas joukoissa mukana, ja pystyvät ottamaan osan sairaala-ajasta itselleen. Siitä on iso apu, että pääsee itse välillä aiemmin illalla kotiin. Ehtii pestä pyykkiä ja käydä saunassa. Ja pääsee järkevään aikaan nukkumaan. Ja näkee isompiakin lapsia edes iltapuuhien verran.
Aamulla päästään lasten kanssa ihmeen hyvin liikkeelle, ehditään ruokakauppaankin ennen eskariin ja kouluun menoa. Sitten eskarilainen päiväkodille ja siellä varustautuminen märkään ulkoiluun. Koululainen hyppää autosta kaupalla, kun bongaa Pokemonin ja kaverin. Toivottavasti muistaa mennä kouluunkin. Menevät isälleen tänään ja aamulla olen jo pakannut kamppeet valmiiksi huomiseen asti.
Ajan Jorviin. Ihanaa, ei enää Helsinkiin. Pyörin etsimässä parkkipaikkaa piha-alueella, mutta kymmenen minuutin jälkeen luovutan ja ajan halliin. 1 euro jokaisesta alkavasta 50 minuutista. Kallis päivä tämäkin. Silti mieluummin täällä kuin muumisairaalassa.
Sisällä odottaa Enni, lattialla leikkimässä hoitajan kanssa. Ja hymyilee kun tulen ja juttelen! Ensimmäinen kunnon hymy moneen moneen päivään. Yökin on mennyt hyvin tutun hoitajan kanssa. Pieniä valon pilkahduksia. Kaksikin eri flunssavirusta löytyi Ennin nielunäytteestä eilen. Kurjaan oloon lienee suurimpana syynä flunssaoireet. Ihana nähdä normaalimman oloinen iloinen ja höpöttävä Enni.
Mutta. Iloinen tai ei, paino on taas noussut. Eilisestä parisataa grammaa. Se ei ole hyvä, ei ollenkaan. Maha on taas pinkeämpi ja hengitys raskaampi. Lääkäri pohtii jatkoja. Jostain syystä nestettä kertyy enemmän kuin tarpeeksi ja juuri mahaan.
Odotellaan siis jälleen. Pientä toivoa eilen oli, että päästäisiin jopa loppuviikosta kotiin, mutta painon suhteen näyttää tällä hetkellä niin synkältä, että uskaltaakohan toivoa edes.
Aamulla päästään lasten kanssa ihmeen hyvin liikkeelle, ehditään ruokakauppaankin ennen eskariin ja kouluun menoa. Sitten eskarilainen päiväkodille ja siellä varustautuminen märkään ulkoiluun. Koululainen hyppää autosta kaupalla, kun bongaa Pokemonin ja kaverin. Toivottavasti muistaa mennä kouluunkin. Menevät isälleen tänään ja aamulla olen jo pakannut kamppeet valmiiksi huomiseen asti.
Ajan Jorviin. Ihanaa, ei enää Helsinkiin. Pyörin etsimässä parkkipaikkaa piha-alueella, mutta kymmenen minuutin jälkeen luovutan ja ajan halliin. 1 euro jokaisesta alkavasta 50 minuutista. Kallis päivä tämäkin. Silti mieluummin täällä kuin muumisairaalassa.
Mutta. Iloinen tai ei, paino on taas noussut. Eilisestä parisataa grammaa. Se ei ole hyvä, ei ollenkaan. Maha on taas pinkeämpi ja hengitys raskaampi. Lääkäri pohtii jatkoja. Jostain syystä nestettä kertyy enemmän kuin tarpeeksi ja juuri mahaan.
Odotellaan siis jälleen. Pientä toivoa eilen oli, että päästäisiin jopa loppuviikosta kotiin, mutta painon suhteen näyttää tällä hetkellä niin synkältä, että uskaltaakohan toivoa edes.
tiistai 26. helmikuuta 2019
"Kotona"
Aamulla kannan turvakaukalon autosta osastolle, vaikka koko ajan on sellainen tunne, että tuskin tänään Jorviin päästään. Tunne vahvistuu, kun Ennin yö on ollut huono ja Enni on levoton kun tulen huoneeseen. Lämpöäkin on ollut. En saa vieläkään yhtään hymyä. Totinen Enni.
Lääkärit ovat kuitenkin yllätyksekseni päätyneet siihen, että voimme siirtyä Jorviin. Sisimmässäni mietin, onko sillä vaikutusta, että Enni on ollut öisin aika työllistävä. Koitan vakuuttua siitä, että näin ei ole, ja iloitsen Jorviin siirtymisestä. Toivon, että seuraava yön yli reissu Helsinkiin on sitten se, kun munuaiset poistetaan.
Perillä Jorvissa totean kuljettajalle, että surullista, mutta ihan kuin kotiin tulisi. Ja kodilta tosiaan tuntuu Lastensairaalan jälkeen. Ehkä Ennistäkin, kun havahtuu hetkeksi kun siirrän kaukalosta lattialle ja riisun, mutta päättää sitten jatkaa uniaan.
Huone on siivottu kunnolla meidän poissaolessa ja saan järjestellä Ennin lelut pedattuun sänkyyn. Sängyn pitää olla aina tuttu ja turvallinen, omien lelujen rajaama pesä, vaikka huone ympärillä vaihtuisi.
Lääkärit ovat kuitenkin yllätyksekseni päätyneet siihen, että voimme siirtyä Jorviin. Sisimmässäni mietin, onko sillä vaikutusta, että Enni on ollut öisin aika työllistävä. Koitan vakuuttua siitä, että näin ei ole, ja iloitsen Jorviin siirtymisestä. Toivon, että seuraava yön yli reissu Helsinkiin on sitten se, kun munuaiset poistetaan.
Perillä Jorvissa totean kuljettajalle, että surullista, mutta ihan kuin kotiin tulisi. Ja kodilta tosiaan tuntuu Lastensairaalan jälkeen. Ehkä Ennistäkin, kun havahtuu hetkeksi kun siirrän kaukalosta lattialle ja riisun, mutta päättää sitten jatkaa uniaan.
Huone on siivottu kunnolla meidän poissaolessa ja saan järjestellä Ennin lelut pedattuun sänkyyn. Sängyn pitää olla aina tuttu ja turvallinen, omien lelujen rajaama pesä, vaikka huone ympärillä vaihtuisi.
maanantai 25. helmikuuta 2019
Täällä on kato muitakin potilaita
Eilen Ennin vointi saatiin sellaiselle tasolle, että päästiin teholta pois. Huoli ei siihen lakannut, pieni ei vieläkään yhtään hymyillyt. Totinen ja vakava vauva, ei sellainen normaali Enni ollenkaan.
Uuden lastensairaalan teho-osastolle annan kyllä täydet pisteet. Parempaa hoitoa ei varmasti voi saada. Hoitaja on Enniä varten siinä koko ajan ja kaikki tarpeellinen saatavilla heti. Vanhemmat saavat olla vierellä vaikka koko ajan lääkärien ja hoitajien keskinäisiä palavereja lukuunottamatta. Omaa rauhaa siinä ei tietenkään juuri saa. Lepäämistä varten on erilliset lepopaikat vanhempien tilassa, joskin niiden suunnitteluun olisi ehkä voinut panostaa vähän eri lailla; lepopaikoissa pääsee lepäämään, saa peitot ja tyynyt, mutta ne sijaitsevat vanhempien keittiön, vessojen ja suihkujen kanssa samassa tilassa siten, että varsinaisesti eivät ole kovin rauhallisua lepopaikkoja.
No, se tehosta. Teholta neloskerroksesta Laaksosta siirrryttiin meidän niin sanotulle kotiosastolle vitoskerroksen Taikaan, jossa sijaitsee Munuais- ja elinsiirto-osasto. Tuttu osasto matkan varrelta, mutta joka kerta siirtyminen osastolle on ahdistavaa. Ei siinä, luotan lääkäreihin ja luotan useimpaan hoitajaankin, mutta tilat ahdistavat. Potilashuoneet ovat suljettuja, hiljaisia ja enimmäkseen yhden hengen huoneita. Välimatkat on pitkiä ja henkilökuntaa ehdottomasti liian vähän.
Käytännössä se tarkoittaa sitä, että huoneessa on vain pieni Enni sängyssään. Laitteet kyllä hälyttävät ja ilmoittavat hoitajille Ennin liikkeistä, mutta itku ei kuulu minnekään. Nykyään onneksi ovat saaneet itkuhälyttimiä käyttöönsä, mutta silti. Joka kerta ahdistaa jättää yöksi, ja joka kerta harkitsen itse jäämistä Ennin kanssa. Mutta tiedän, että kuolisin väsymykseen, joka nyt jo on musertava. En pelkästään siksi, että valvoisin Ennin valvoessa vaan valvoisin myös hoitajien käydessä, laitteiden hälyttäessä. Heräisin jokaiseen tapahtumaan, jos nyt ylipäätään nukahtaisin. Siksi käyn nukkumassa kotona, lyhyesti mutta putkeen.
Niinpä eilenkin tunne oli ristiriitainen. Ihanaa ettei pieni ollut enää tehohoidon tarpeessa, mutta pelottavaa tulla taas yksinäiseen huoneeseen. Pelko ja ahdistus vähän helpottivat kun päivävuoron hoitaja sanoi päivän olleen rauhallinen. Ennin olo huononi iltaa kohden, pieni oli levoton, eikä pystynyt nukkumaan. Pientä lämpöä ja tiheää hengitystä. Lääkärikin kävi, muttei nähnyt suurempaa huolta. Seurataan.
Vuoronvaihto oli kahdeksalta ja toivoin sydämestäni tuttua ja mukavaa hoitajaa. Luottamus on aikamoisen tärkeä seikka, kun jättää oman rakkaimman aarteensa toisen hoiviin. Jos luottamusta ei synny, jää kotiin lähtiessä aika epämääräinen olo. Eilen ei syntynyt. Ensimmäinen yövuorolainen, joka huoneeseen tuli ja joka oli Ennin hoitajaksi merkitty, oli meille entuudestaan tuntematon. Kerroin Ennin päivästä, voinnista ja perusasioista ja samalla kysyin hänen tilanteestaan ja että miten ehtii olemaan jos Enni ei nuku tai vaatii yöllä enemmän. Hän vastasi että 'tilannehan on se että olen täällä töissä ja teen työni niin kuin pystyn'. Ööö. Senkö halusin kuulla?! Hän jatkoi että 'tulen tänne kyllä jos hän itkee mutta ymmärrät varmasti etten voi tässä koko yötä olla'. Ihan kuin olisin sitä vaatinut. Arvoin siinä vaiheessa että jäisinkö yöksi. 'Sinä itse teet sen valinnan että joko jäät tai menet kotiin.' Kuulostaen siltä että itseppä valitset annatko lapsesi täällä yksin itkeä vai oletko hänen kanssaan.
En tiennyt mitä sanoisin. Jäätävää. Jos ei tässä ole syyllisyyden tuntemusta jo muutenkin ihan riittämiin, niin tuo ei ainakaan keventänyt taakkaa. Uusi lastensairaalahan on suunniteltu ajatuksella, että vanhemmat yöpyvät. Mutta entäs me vanhemmat, joiden lapsi viettää ensimmäiset seitsemän kuukautta jokaisen yön sairaalassa ja joilla on muitakin lapsia? Joiden on jaksettava pyörittää se koko rumba päivisin ilman lepoa? Joista yleensä toinen käy ihan normaalisti töissä. Me emme kaipaa lisäsyyllistämistä siitä, että yöpyminen ei ole mahdollista eikä kokonaiskuva mielessä pitäen edes järkevää.
No, en lannistunut vielä noistakaan sanoista. Lähempänä puolta yhtätoista aloin ihmetellä, missä kymmenen iv-lääkkeet viipyvät. Ei päästy miehen kanssa lähtemään, kun hoitajalla ei ollut aikaa Ennille, joka ei vieläkään osannut nukahtaa. Soitin kelloa. Eri hoitaja tuli kurkistamaan ovesta nyreänä. Kysyin lääkkeistä. Sain vastauksen että Ennin hoitaja on niitä tekemässä. 'Täällä on kato muitakin potilaita.'. Ai muitakin potilaita!! Oikeestikko?!! Kyllä pisti kiukuttamaan mutta nielin kiukun ajatellen, että nuo hoitavat mun lastani seuraavan yön että pakko nyt vaan niellä. Erittäin ammattimaista toimintaa. En herkästi valita mistään, mutta tätä en aio jättää sanomatta eteenpäin. Ja juu, tiedän että hoitajat on kovilla ja heitä on liian vähän, mutta silti. Asiat voi esittää monella tapaa.
Lopulta, kello 22:40, Ennin hoitaja, joka on töissä täällä, tuli huoneeseen kymmenen lääkkeiden kanssa ja sanoi että nyt hän ehtii jäädä Ennin kanssa. Nyt jo vähän mukavampaan sävyyn. Luottamus tai ei, meidän oli pakko lähteä ja jättää yhä valvova Enni hänen hoiviinsa, jotta mies selviäisi seuraavan päivän töistä ja minä uudesta sairaalapäivästä.
No, se tehosta. Teholta neloskerroksesta Laaksosta siirrryttiin meidän niin sanotulle kotiosastolle vitoskerroksen Taikaan, jossa sijaitsee Munuais- ja elinsiirto-osasto. Tuttu osasto matkan varrelta, mutta joka kerta siirtyminen osastolle on ahdistavaa. Ei siinä, luotan lääkäreihin ja luotan useimpaan hoitajaankin, mutta tilat ahdistavat. Potilashuoneet ovat suljettuja, hiljaisia ja enimmäkseen yhden hengen huoneita. Välimatkat on pitkiä ja henkilökuntaa ehdottomasti liian vähän.
Käytännössä se tarkoittaa sitä, että huoneessa on vain pieni Enni sängyssään. Laitteet kyllä hälyttävät ja ilmoittavat hoitajille Ennin liikkeistä, mutta itku ei kuulu minnekään. Nykyään onneksi ovat saaneet itkuhälyttimiä käyttöönsä, mutta silti. Joka kerta ahdistaa jättää yöksi, ja joka kerta harkitsen itse jäämistä Ennin kanssa. Mutta tiedän, että kuolisin väsymykseen, joka nyt jo on musertava. En pelkästään siksi, että valvoisin Ennin valvoessa vaan valvoisin myös hoitajien käydessä, laitteiden hälyttäessä. Heräisin jokaiseen tapahtumaan, jos nyt ylipäätään nukahtaisin. Siksi käyn nukkumassa kotona, lyhyesti mutta putkeen.
Niinpä eilenkin tunne oli ristiriitainen. Ihanaa ettei pieni ollut enää tehohoidon tarpeessa, mutta pelottavaa tulla taas yksinäiseen huoneeseen. Pelko ja ahdistus vähän helpottivat kun päivävuoron hoitaja sanoi päivän olleen rauhallinen. Ennin olo huononi iltaa kohden, pieni oli levoton, eikä pystynyt nukkumaan. Pientä lämpöä ja tiheää hengitystä. Lääkärikin kävi, muttei nähnyt suurempaa huolta. Seurataan.
Vuoronvaihto oli kahdeksalta ja toivoin sydämestäni tuttua ja mukavaa hoitajaa. Luottamus on aikamoisen tärkeä seikka, kun jättää oman rakkaimman aarteensa toisen hoiviin. Jos luottamusta ei synny, jää kotiin lähtiessä aika epämääräinen olo. Eilen ei syntynyt. Ensimmäinen yövuorolainen, joka huoneeseen tuli ja joka oli Ennin hoitajaksi merkitty, oli meille entuudestaan tuntematon. Kerroin Ennin päivästä, voinnista ja perusasioista ja samalla kysyin hänen tilanteestaan ja että miten ehtii olemaan jos Enni ei nuku tai vaatii yöllä enemmän. Hän vastasi että 'tilannehan on se että olen täällä töissä ja teen työni niin kuin pystyn'. Ööö. Senkö halusin kuulla?! Hän jatkoi että 'tulen tänne kyllä jos hän itkee mutta ymmärrät varmasti etten voi tässä koko yötä olla'. Ihan kuin olisin sitä vaatinut. Arvoin siinä vaiheessa että jäisinkö yöksi. 'Sinä itse teet sen valinnan että joko jäät tai menet kotiin.' Kuulostaen siltä että itseppä valitset annatko lapsesi täällä yksin itkeä vai oletko hänen kanssaan.
En tiennyt mitä sanoisin. Jäätävää. Jos ei tässä ole syyllisyyden tuntemusta jo muutenkin ihan riittämiin, niin tuo ei ainakaan keventänyt taakkaa. Uusi lastensairaalahan on suunniteltu ajatuksella, että vanhemmat yöpyvät. Mutta entäs me vanhemmat, joiden lapsi viettää ensimmäiset seitsemän kuukautta jokaisen yön sairaalassa ja joilla on muitakin lapsia? Joiden on jaksettava pyörittää se koko rumba päivisin ilman lepoa? Joista yleensä toinen käy ihan normaalisti töissä. Me emme kaipaa lisäsyyllistämistä siitä, että yöpyminen ei ole mahdollista eikä kokonaiskuva mielessä pitäen edes järkevää.
No, en lannistunut vielä noistakaan sanoista. Lähempänä puolta yhtätoista aloin ihmetellä, missä kymmenen iv-lääkkeet viipyvät. Ei päästy miehen kanssa lähtemään, kun hoitajalla ei ollut aikaa Ennille, joka ei vieläkään osannut nukahtaa. Soitin kelloa. Eri hoitaja tuli kurkistamaan ovesta nyreänä. Kysyin lääkkeistä. Sain vastauksen että Ennin hoitaja on niitä tekemässä. 'Täällä on kato muitakin potilaita.'. Ai muitakin potilaita!! Oikeestikko?!! Kyllä pisti kiukuttamaan mutta nielin kiukun ajatellen, että nuo hoitavat mun lastani seuraavan yön että pakko nyt vaan niellä. Erittäin ammattimaista toimintaa. En herkästi valita mistään, mutta tätä en aio jättää sanomatta eteenpäin. Ja juu, tiedän että hoitajat on kovilla ja heitä on liian vähän, mutta silti. Asiat voi esittää monella tapaa.
Lopulta, kello 22:40, Ennin hoitaja, joka on töissä täällä, tuli huoneeseen kymmenen lääkkeiden kanssa ja sanoi että nyt hän ehtii jäädä Ennin kanssa. Nyt jo vähän mukavampaan sävyyn. Luottamus tai ei, meidän oli pakko lähteä ja jättää yhä valvova Enni hänen hoiviinsa, jotta mies selviäisi seuraavan päivän töistä ja minä uudesta sairaalapäivästä.
lauantai 23. helmikuuta 2019
Terveiset teholta
Viikonlopun hengähdystauko Naantalissa aikuisten kesken muuttui vähän toisenlaiseksi hotellilomaksi Uuden lastensairaalan teho-osastolla. Eilen tulin tänne Ennin kanssa ambulanssikyydillä Jorvista, kun hengitys kävi raskaaksi ja paino vain nousi. Mies tuli perässä kun töistä irtosi.
Ensin tehovalvontaosastolle, josta tänä aamuna Enni oli siirretty teho-osastolle.
Raskaita päiviä täynnä kysymyksiä ja epävarmuutta. Itkua ja epätietoisuutta. Ja niin musertavaa väsymystä.
Pahinta on hetket poissa Ennin viereltä. Erityisesti se ikuisuuden tuntuinen hetki, kun minut ohjattiin ambulanssikyydin jälkeen omaisten odotustilaan. Tietämättömänä mihin Enni vietiin, mitä siellä tapahtuu. Miten suuri huoli ja epätietoisuus ja pelko, jos jotain kurjaa joutuu pieni kokemaan yksin. Ja kun lopulta päästiin Ennin luo, hän itki hysteerisenä pelkässä vaipassa, uusi kanyyli ilmestyneenä päähän ja happimaski nenälle. Isossa sängyssä ilman äidin turvaa. Ei voinut kuin itkeä. Miksen saanut olla mukana. En saanut heti ottaa edes syliin vaikka tiesin, että siihen itku loppuisi.
Ja pahin oli tämä aamu, kun seitsemän jälkeen herättyäni aloin soittamaan tänne eikä kukaan huoneessa vastaa. Se tunne, kun et tiedä mikä tilanne ja kukaan ei vastaa ja kun tuntuu että jos kaikki olisi hyvin, joku vastaisi. Lopulta kahdeksan aikaan vaihteen kautta minut yhdistettiin teholle, jonne Enni oli juuri siirretty. Oli itkenyt ja raivonnut aamukolmesta saakka eikä saatu rauhotettua millään. Se tunne kun oma pieni vauva on yksin joutunut vieraassa paikassa, vieraiden hoitajien kanssa kohtaamaan tuskaisen olon. Se syyllisyys ja riittämättömyyden tunne, vaikken mitenkään olisi koko yötä voinut vierellä valvoa.
En halunnut muuta kuin äkkiä Ennin luo. Ja perille päästyämme pieni nukkui. Lääkityksen avulla ja toisenlaisen hengitysavun turvin oli rauhoittunut uneen. Ja on itse asiassa nukkunut tähän iltapäivään asti. Mutta silti, en olisi voinut olla poissakaan.
Nyt vain odotellaan. Uutta antibioottia menee, nesteenpoistoa menee. Sitä ja tätä menee. Odotellaan. Istutaan vieressä ja odotellaan. Silmät on itkemisestä ja väsymyksestä turvonneet. Paino ei ollut laskenut eilisestä. Naama on turvoksissa ja pissaa ei oikein ole saatu. Nyt vain odotellaan.
Ensin tehovalvontaosastolle, josta tänä aamuna Enni oli siirretty teho-osastolle.
Raskaita päiviä täynnä kysymyksiä ja epävarmuutta. Itkua ja epätietoisuutta. Ja niin musertavaa väsymystä.
Pahinta on hetket poissa Ennin viereltä. Erityisesti se ikuisuuden tuntuinen hetki, kun minut ohjattiin ambulanssikyydin jälkeen omaisten odotustilaan. Tietämättömänä mihin Enni vietiin, mitä siellä tapahtuu. Miten suuri huoli ja epätietoisuus ja pelko, jos jotain kurjaa joutuu pieni kokemaan yksin. Ja kun lopulta päästiin Ennin luo, hän itki hysteerisenä pelkässä vaipassa, uusi kanyyli ilmestyneenä päähän ja happimaski nenälle. Isossa sängyssä ilman äidin turvaa. Ei voinut kuin itkeä. Miksen saanut olla mukana. En saanut heti ottaa edes syliin vaikka tiesin, että siihen itku loppuisi.
Ja pahin oli tämä aamu, kun seitsemän jälkeen herättyäni aloin soittamaan tänne eikä kukaan huoneessa vastaa. Se tunne, kun et tiedä mikä tilanne ja kukaan ei vastaa ja kun tuntuu että jos kaikki olisi hyvin, joku vastaisi. Lopulta kahdeksan aikaan vaihteen kautta minut yhdistettiin teholle, jonne Enni oli juuri siirretty. Oli itkenyt ja raivonnut aamukolmesta saakka eikä saatu rauhotettua millään. Se tunne kun oma pieni vauva on yksin joutunut vieraassa paikassa, vieraiden hoitajien kanssa kohtaamaan tuskaisen olon. Se syyllisyys ja riittämättömyyden tunne, vaikken mitenkään olisi koko yötä voinut vierellä valvoa.
Nyt vain odotellaan. Uutta antibioottia menee, nesteenpoistoa menee. Sitä ja tätä menee. Odotellaan. Istutaan vieressä ja odotellaan. Silmät on itkemisestä ja väsymyksestä turvonneet. Paino ei ollut laskenut eilisestä. Naama on turvoksissa ja pissaa ei oikein ole saatu. Nyt vain odotellaan.
torstai 21. helmikuuta 2019
Vankilassa
Mieli on musta. Ajatukset mustaakin mustempia. On kuin kulkisi loputtomassa tunneliverkostossa, josta ei tunnu olevan pääsyä ulos vaikka mihin suuntaan menisi.
Aamuseitsemältä olen jo täällä. Olen koska haluan olla, vaikka oikeasti en tietenkään haluaisi. Tilanteen pakosta kuitenkin haluan. Isommat lapset ovat isällään ja haluan olla Ennin luona ennen aamun labroja.
Enni heräilee kun tulen. Vähän itkuisena. Yö on ollut vaihteleva. On hyvää, on huonoa.
Yhdeksään mennessä on oksennettu, kakattu, otettu monta pientä putkea verta pienestä kantapäästä, puettu, punnittu, mitattu mahanympärystä, lääkitty, syöty ja jumpattu fyssarin kanssa sen verran, mitä jäätävän turvonnut maha sallii.
Tiedän jo ennakkoon että koko päivä menee täällä. Niin meni eilinenkin, ja toissapäivä. Niin tulee menemään huominenkin.
Aurinko paistaa ikkunan takana. Se ei yhtään auta, lähinnä ärsyttää. Omassa mielessä vain pimeää.
Katson kelloa, viihdytän vauvaa, jolla on kurja olo ja jonka ei oo hyvä oikeen missään. Katson kelloa. Vaihdan vaippaa, syötän, viihdytän. Koitan laittaa nukkumaan, luovutan. Katson kelloa. En edes tiedä miksi katson, koska ei sillä oikeastaan ole merkitystä. Kun lähden kotiin, on joka tapauksessa jo ilta. Ja huomenna kaikki sama toistuu uudestaan.
Huomenna oli tarkoitus päästä miehen kanssa hetkeksi pois. Jopa kahdeksi yöksi. Ei päästä. Illalla on peruttava hotellivaraus ja luovuttava ajatuksesta, että saisi elämään hetkeksi jotakin muuta.
Kuuntelen ihmisten ääniä ja mietin, miten kaikki voidaan kuulostaa niin iloisilta ja normaaleilta, vaikka tuskin kukaan oikeastaan haluaa olla täällä. Luulen että kuka tahansa antaisi mitä vaan jos saisi lapsensa sairauden häviämään. Mitä tahansa.
Aamuseitsemältä olen jo täällä. Olen koska haluan olla, vaikka oikeasti en tietenkään haluaisi. Tilanteen pakosta kuitenkin haluan. Isommat lapset ovat isällään ja haluan olla Ennin luona ennen aamun labroja.
Enni heräilee kun tulen. Vähän itkuisena. Yö on ollut vaihteleva. On hyvää, on huonoa.
Yhdeksään mennessä on oksennettu, kakattu, otettu monta pientä putkea verta pienestä kantapäästä, puettu, punnittu, mitattu mahanympärystä, lääkitty, syöty ja jumpattu fyssarin kanssa sen verran, mitä jäätävän turvonnut maha sallii.
Tiedän jo ennakkoon että koko päivä menee täällä. Niin meni eilinenkin, ja toissapäivä. Niin tulee menemään huominenkin.
Katson kelloa, viihdytän vauvaa, jolla on kurja olo ja jonka ei oo hyvä oikeen missään. Katson kelloa. Vaihdan vaippaa, syötän, viihdytän. Koitan laittaa nukkumaan, luovutan. Katson kelloa. En edes tiedä miksi katson, koska ei sillä oikeastaan ole merkitystä. Kun lähden kotiin, on joka tapauksessa jo ilta. Ja huomenna kaikki sama toistuu uudestaan.
Huomenna oli tarkoitus päästä miehen kanssa hetkeksi pois. Jopa kahdeksi yöksi. Ei päästä. Illalla on peruttava hotellivaraus ja luovuttava ajatuksesta, että saisi elämään hetkeksi jotakin muuta.
Kuuntelen ihmisten ääniä ja mietin, miten kaikki voidaan kuulostaa niin iloisilta ja normaaleilta, vaikka tuskin kukaan oikeastaan haluaa olla täällä. Luulen että kuka tahansa antaisi mitä vaan jos saisi lapsensa sairauden häviämään. Mitä tahansa.
tiistai 19. helmikuuta 2019
Hiihtolomalla
Viikko 8. Hiihtoloma. Eilen nielunviljelyn tuloksena löytyi molemmilta isommilta lapsilta streptokokki a. Ennillä alkoi lämpöilyn takia antibioottikuuri jo toissailtana. Kolmesti päivässä suonensisäisesti, mikä tarkoitti jo sitä, että kotilomat typistyivät iltapäivän ja illan mittaisiksi. Aamupäivät osastolla.
Tänään oli tarkoitus päästä myös iltapäivällä eiliseen tapaan kotiin, mutta tänne jäätiin. Paino noussut liian jyrkästi mikä tarkoittaa nestettä väärissä paikoissa. Ollaan siis taas kuivatuskuurillä. Albumiinit 6 x päivässä, Furesis (nesteenpoistolääke) puolivälissä infuusiota ja lopussa. Ja ne hemmetin antibiootit 3 x päivässä.
Väliajat tippuu taas Normofundin neste.
Ollaan koko perhe mummi ja vaari mukaan lukien juostu tänään nielunviljelyssä, jos streptokokki löytyy vielä muiltakin. Päiväkodissa se on pyörinyt jo kuukausia.
Sen lisäksi että Enni on nyt koko päivän piuhoissa kiinni, on hän myös todella itkuinen. Ehkä flunssasta johtuen, ehkä jostain muusta. Päiväunet ihan pätkiä ja hereillä ollessaan väsynyt. Että tämä on oikein rentouttavaa koppihoitoa hiihtoloman kunniaksi...! Eniten harmittaa tietysti se, ettei isompien lasten kanssa päästä oikein mitään tekemään. Sanoinkin että toivottavasti ensi hiihtolomalla päästään. Nyt mennään Ennin ehdoilla.
Väliajat tippuu taas Normofundin neste.
Ollaan koko perhe mummi ja vaari mukaan lukien juostu tänään nielunviljelyssä, jos streptokokki löytyy vielä muiltakin. Päiväkodissa se on pyörinyt jo kuukausia.
Sen lisäksi että Enni on nyt koko päivän piuhoissa kiinni, on hän myös todella itkuinen. Ehkä flunssasta johtuen, ehkä jostain muusta. Päiväunet ihan pätkiä ja hereillä ollessaan väsynyt. Että tämä on oikein rentouttavaa koppihoitoa hiihtoloman kunniaksi...! Eniten harmittaa tietysti se, ettei isompien lasten kanssa päästä oikein mitään tekemään. Sanoinkin että toivottavasti ensi hiihtolomalla päästään. Nyt mennään Ennin ehdoilla.
keskiviikko 13. helmikuuta 2019
Pysäköinnistä
Aamulla ajan Jorviin, kun olen ensin vienyt isommat lapset mummille ja vaarille. Kuten välillä tai aika useinkin käy, ei Jorvissa lastenosaston lähistöllä ole vapaana kuin invapaikkoja. Meillä on aikataulu, 10.15 nefrologin vastaanotolle Helsingissä. Niinpä hetken harkittuani pysäköin invapaikalle ja maksan normaalin pysäköintimaksun EasyParkilla. Juu tiedän, ei niin saa tehdä. Teen kuitenkin, koska aikataulu, koska väsymys, koska kipeä selkä.
Jorvissa menee vajaa tunti. Kun tulen ulos, pysäköinninvalvoja on ystävällisesti juuri saanut autoni kuvattua ja sakon tulostettua ikkunaan. Ette oikeesti laittanu just sakkoa siihen, sanoin. Juu kyllä, se on invapaikka. Näytän Enniä, jota kannan selkä kipuillen kaukalossa että tääkö mun pitäs päivittäin roudaa tonne parkkihalliin. Jos olisin vähän energisempi nostaisin metelin, mutta olen väsynyt ja meinaan suunnilleen itkeä niin tyydyin puistelemaan päätä että onko nyt hyvä mieli.
Viimeksi saatiin sakot Jorvin yhteydessä olevan Keinumäen koulun tyhjällä pysäköintialueella, keskellä koulun joululomaa sunnuntaina, kun Jorvin pihassakin on ilmainen pysäköinti ja koulun henkilökunta lomalla. Kyseisellä parkkipaikalla saa pysäköidä ainoastaan koulun henkilökunta. Mutta loma-aikaan? Sunnuntaina? Oikeesti hei. Inhimillisyys? Juu työtähän nuo tekevät mutta...
Kuka hemmetti on keksinyt ja organisoinut nämä pysäköintialueet ja pysäköinnin säännöt Jorvin alueella? Kukaan tuskin siellä vapaaehtoisesti pysäköi. Enitenhän kalliista ja hankalasta pysäköinnistä kärsivät ne, jotka sitä eniten käyttävät; vakavasti ja pitkäaikaisesti sairaat tai sairaiden lasten vanhemmat. Ei se 1 eur/alkava 50 min kirpaise niin kovasti kerran kolmessa vupdessa synnyttäjää tai kerran vuodessa polilla piipahtajaa. Kiitos päättäjät, hyviä päätöksiä.
No, ajan Helsinkiin. Siellä sentään ULSissa on ilmainen parkkihalli ja vieläpä lämmitetty sellainen. 3 paikkaa vapaana, selviää sisäänajon kohdalla. Ja mämä paikat tietysti sähköautoille tai invapaikkoja.
Invapaikalle en nyt pysäköi, vaan ajan ympyrää hallissa ja odotan vapautuvaa paikkaa. Pari muutakin autoa pyörii siellä samalla ajatuksella ja yksi on pysähtynyt paikoilleen. Käy tuuri ja muutaman kierroksen ajettuani paikka vapautuukin ihan pääovien edestä. Kurvaan siihen, ja saman tien tunnen omantunnonpistoksen. Olisiko paikka kuulunut jollekin muulle? Oliko joku ennen minua jo odottamassa.
Tunsikohan se sakon kirjoittanut pysäköinninvalvoja omantunnonpistosta?
Jorvissa menee vajaa tunti. Kun tulen ulos, pysäköinninvalvoja on ystävällisesti juuri saanut autoni kuvattua ja sakon tulostettua ikkunaan. Ette oikeesti laittanu just sakkoa siihen, sanoin. Juu kyllä, se on invapaikka. Näytän Enniä, jota kannan selkä kipuillen kaukalossa että tääkö mun pitäs päivittäin roudaa tonne parkkihalliin. Jos olisin vähän energisempi nostaisin metelin, mutta olen väsynyt ja meinaan suunnilleen itkeä niin tyydyin puistelemaan päätä että onko nyt hyvä mieli.
Viimeksi saatiin sakot Jorvin yhteydessä olevan Keinumäen koulun tyhjällä pysäköintialueella, keskellä koulun joululomaa sunnuntaina, kun Jorvin pihassakin on ilmainen pysäköinti ja koulun henkilökunta lomalla. Kyseisellä parkkipaikalla saa pysäköidä ainoastaan koulun henkilökunta. Mutta loma-aikaan? Sunnuntaina? Oikeesti hei. Inhimillisyys? Juu työtähän nuo tekevät mutta...
Kuka hemmetti on keksinyt ja organisoinut nämä pysäköintialueet ja pysäköinnin säännöt Jorvin alueella? Kukaan tuskin siellä vapaaehtoisesti pysäköi. Enitenhän kalliista ja hankalasta pysäköinnistä kärsivät ne, jotka sitä eniten käyttävät; vakavasti ja pitkäaikaisesti sairaat tai sairaiden lasten vanhemmat. Ei se 1 eur/alkava 50 min kirpaise niin kovasti kerran kolmessa vupdessa synnyttäjää tai kerran vuodessa polilla piipahtajaa. Kiitos päättäjät, hyviä päätöksiä.
No, ajan Helsinkiin. Siellä sentään ULSissa on ilmainen parkkihalli ja vieläpä lämmitetty sellainen. 3 paikkaa vapaana, selviää sisäänajon kohdalla. Ja mämä paikat tietysti sähköautoille tai invapaikkoja.
Invapaikalle en nyt pysäköi, vaan ajan ympyrää hallissa ja odotan vapautuvaa paikkaa. Pari muutakin autoa pyörii siellä samalla ajatuksella ja yksi on pysähtynyt paikoilleen. Käy tuuri ja muutaman kierroksen ajettuani paikka vapautuukin ihan pääovien edestä. Kurvaan siihen, ja saman tien tunnen omantunnonpistoksen. Olisiko paikka kuulunut jollekin muulle? Oliko joku ennen minua jo odottamassa.
Tunsikohan se sakon kirjoittanut pysäköinninvalvoja omantunnonpistosta?
tiistai 12. helmikuuta 2019
Kastejuhla
Sunnuntaina saatiin pidettyä Ennin kastejuhla. Olihan jo aikakin, onhan neiti jo viiden kuukauden ikäinen. Viimeiseen asti oli epävarmaa, saadaanko juhlat pidettyä. Mutta ei oikeastaan ollenkaan Ennistä johtuen vaan kaikista muista. Ympärillä oli tarjolla pöpöä joka lähtöön.
Juhlat kuitenkin saatiin, muutama vieras joutui jäämään sairastelemisen takia pois ja muun muassa kummit loistivat poissaolollaan. Mutta Enni oli kunnossa, ja varsin mallikkaasti käyttäytyi koko kastetilaisuuden ajan ja nukahti sen päättyessä. Mutta lopulta taisi illalla osastolla omassa tutussa huoneessaan huokaista helpottuneena, kun ei ihan ollut kotonaan hälinässä ja juhlahumussa.
tiistai 5. helmikuuta 2019
Sunnuntai
Aamu tulee taas liian nopeasti. Miehen vuoro hakea Enni, se vähän helpottaa. Jään kotiin isompien lasten kanssa. Enni tulee ennen yhtätoista, on huutanut matkalla mutta nyt on taas oma iloinen itsensä.
Sunnuntai kuluu kotona, puhdistetaan akvaario joka on ollut oman onnensa nojassa puoli vuotta. Kala-parat. Famo tulee Ennin seuraksi että me saadaan monen tunnin homma hoidettua. Ei niin rentouttava homma, mutta pakollinen.
Kaivan lasten kanssa polun pihasaunalle sillä aikaa kun mies tekee äitinsä kanssa ruokaa. Pihasaunakin ollut hylättynä pitkään. Mutta hyvin syttyy ja lämpenee.
Enni lähtee illalla mummin ja vaarin kanssa Jorviin, ja me muut päästään pitkästä aikaa pihasaunan löylyihin. Lapset hyppivät ulos lumihankeen. Pieni pala normaalia, vaikkakin epänormaalia kun yksi puuttuu. Eihän tervettäkään vauvaa tietysti voi saunaan ottaa, mutta Enni ei pääse cvk:n takia edes kunnolla kylpyyn.
Väsymys on tajuton. Mutta yksi viikko on taas selätetty ja yön jälkeen alkaa seuraava eli 22. viikko sairaalaelämää. Jokainen viikko ollan lähempänä seuraavaa askelta ja sitä, että saadaan Enni joskus kokonaan kotiin. Kuinka monta viikkoa vielä, kukaan ei tiedä.
Sunnuntai kuluu kotona, puhdistetaan akvaario joka on ollut oman onnensa nojassa puoli vuotta. Kala-parat. Famo tulee Ennin seuraksi että me saadaan monen tunnin homma hoidettua. Ei niin rentouttava homma, mutta pakollinen.
Kaivan lasten kanssa polun pihasaunalle sillä aikaa kun mies tekee äitinsä kanssa ruokaa. Pihasaunakin ollut hylättynä pitkään. Mutta hyvin syttyy ja lämpenee.
Väsymys on tajuton. Mutta yksi viikko on taas selätetty ja yön jälkeen alkaa seuraava eli 22. viikko sairaalaelämää. Jokainen viikko ollan lähempänä seuraavaa askelta ja sitä, että saadaan Enni joskus kokonaan kotiin. Kuinka monta viikkoa vielä, kukaan ei tiedä.
sunnuntai 3. helmikuuta 2019
Lauantai
Herään aamuyöstä enkä nukahda uudelleen. Kello soi lauantaiseen tapaan 'vasta' puoli kahdeksalta. Yhdeksän jälkeen olen Jorvissa, Enni nukkuu. Mies lähti työhommiin ja isommat lapset jäivät lastenohjelmille keskenään.
Ennin albumiini-infuusio loppuu kymmenen aikaan ja siitä vähitellen suunnataan kotiin. Viikonloppuisin mennään lääkärin perjantaina laatiman ohjeen mukaan, jos ei olotilassa tule muutoksia. Viikonloppuisin on vain päivystävä lääkäri, joka tarvittaessa pyydetään osastolle.
Kotona puuhailua, mies tulee yhden jälkeen. Vähän suunnitellaan kastejuhlaa ja järkätään tiloja, kastejuhla on tarkoitus pitää viikon päästä sunnuntaina. Jos Enni vaan pääsee silloinkin kotilomille ja kaikki on kunnossa. Kaikkihan on viimeiseen asti epävarmaa, mutta onneksi kaikki vieraat ovat lähiseudulta tulossa.
Alkuillasta mummi tulee Ennin kaveriksi ja me muut piipahdetaan ex tempore syömässä paikallisessa ravintolassa. Ihan kiva pieni irtiotto ja hyvä ruoka, ja Ennikin nukkuu suurimman osan mummin vahtivuorosta. On todella onni että vanhempani asuvat kävelymatkan päässä ja kumpikaan ei ole työelämässä. Ja että he haluavat olla auttamassa meitä arjessa.
Illalla kahdeksan jälkeen pakkaan taas Ennin autoon ja lähden Jorviin. Normaalit iltatoimet, albumiinin aloitus, verenpaineet ja lämmöt. Iltamaito ja unta hakemaan. Kymmenen aikaan alkaa olla rauha maassa ja voin suunnata kotiin. Aamulla olisi miehen hakuvuoro.
Ennin albumiini-infuusio loppuu kymmenen aikaan ja siitä vähitellen suunnataan kotiin. Viikonloppuisin mennään lääkärin perjantaina laatiman ohjeen mukaan, jos ei olotilassa tule muutoksia. Viikonloppuisin on vain päivystävä lääkäri, joka tarvittaessa pyydetään osastolle.
Kotona puuhailua, mies tulee yhden jälkeen. Vähän suunnitellaan kastejuhlaa ja järkätään tiloja, kastejuhla on tarkoitus pitää viikon päästä sunnuntaina. Jos Enni vaan pääsee silloinkin kotilomille ja kaikki on kunnossa. Kaikkihan on viimeiseen asti epävarmaa, mutta onneksi kaikki vieraat ovat lähiseudulta tulossa.
Illalla kahdeksan jälkeen pakkaan taas Ennin autoon ja lähden Jorviin. Normaalit iltatoimet, albumiinin aloitus, verenpaineet ja lämmöt. Iltamaito ja unta hakemaan. Kymmenen aikaan alkaa olla rauha maassa ja voin suunnata kotiin. Aamulla olisi miehen hakuvuoro.
lauantai 2. helmikuuta 2019
Perjantai
Herään aamuun tukkoisena mutta olo on muuten ihan ok. Vähän mietin, onko ihan hyvä idea lähteä Jorviin, mutta ei oikein ole vaihtoehtoja. Kunnes äitini ehdottaa että jos hän menee. Eskarilaisellakin on lämpöä, joten suostun järjestelyyn. Aamuun on buukattu Ennille vatsan ultraäänitutkimus, joten sairaalassa menee normia pitempään.
Kuskataan koululainen kouluun kahdeksaksi ja käydään kaupassa. Aamupäivä vietetään siis poikkeuksellisesti eskarilaisen kanssa kaksin. Pikkuasioita puuhaten ja vähän koittaen myös levätä. Löydän viimein autoon kertyneestä paperikasasta auton huoltokirjan, ja tajuan että määräaikaishuolto olisi pitänyt suorittaa jo 6000 kilometriä sitten. On ollut vähän muuta mietittävää ehkä.
Puolen päivän aikaan haetaan Enni ja Mummi kotiin. Koululainen meneekin kaverilleen. Ennin ultrasssa on selvinnyt, että nestemäärä vatsan alueella ei ole vähentynyt painon laskusta huolimatta, ja tehopäivö osastolla tarvitaan sittenkin tulevalla viikolla.
Mummi tulee meille ja saan vielä vähän paperihommia tehtyä. Kelasta on hakematta matkakorvaukset ihan Ennin syntymästä lähtien. Saan jopa syyskuun matkat kirjattua. 48 matkaa pelkästään minulla kodin ja Lastensairaalan välillä heti syyskuulta. 33 kilometriä per matka. En malta odottaa kun pääsen lokakuun matkoihin. Ja tuosta puuttuu miehen kilometrit kokonaan.
Neljän aikaan haen koululaisen. Mummi lähtee kotiin, ja alan laittaa ruokaa. Mieskin kotiutuu viiden jälkeen. Koitetaan olla niinkuin normaali vauvaperhe taas hetken.
Puoli yhdeksältä suuntaan taas Jorviin ja jätän isommat lapset iltapuuhiin. Tällä kertaa Ennikin nukahtaa perillä melko nopeasti ja pääsen kymmeneltä lähtemään kotiin.
Kuskataan koululainen kouluun kahdeksaksi ja käydään kaupassa. Aamupäivä vietetään siis poikkeuksellisesti eskarilaisen kanssa kaksin. Pikkuasioita puuhaten ja vähän koittaen myös levätä. Löydän viimein autoon kertyneestä paperikasasta auton huoltokirjan, ja tajuan että määräaikaishuolto olisi pitänyt suorittaa jo 6000 kilometriä sitten. On ollut vähän muuta mietittävää ehkä.
Puolen päivän aikaan haetaan Enni ja Mummi kotiin. Koululainen meneekin kaverilleen. Ennin ultrasssa on selvinnyt, että nestemäärä vatsan alueella ei ole vähentynyt painon laskusta huolimatta, ja tehopäivö osastolla tarvitaan sittenkin tulevalla viikolla.
Mummi tulee meille ja saan vielä vähän paperihommia tehtyä. Kelasta on hakematta matkakorvaukset ihan Ennin syntymästä lähtien. Saan jopa syyskuun matkat kirjattua. 48 matkaa pelkästään minulla kodin ja Lastensairaalan välillä heti syyskuulta. 33 kilometriä per matka. En malta odottaa kun pääsen lokakuun matkoihin. Ja tuosta puuttuu miehen kilometrit kokonaan.
Neljän aikaan haen koululaisen. Mummi lähtee kotiin, ja alan laittaa ruokaa. Mieskin kotiutuu viiden jälkeen. Koitetaan olla niinkuin normaali vauvaperhe taas hetken.
Puoli yhdeksältä suuntaan taas Jorviin ja jätän isommat lapset iltapuuhiin. Tällä kertaa Ennikin nukahtaa perillä melko nopeasti ja pääsen kymmeneltä lähtemään kotiin.
Tilaa:
Kommentit (Atom)