Aamuseitsemältä olen jo täällä. Olen koska haluan olla, vaikka oikeasti en tietenkään haluaisi. Tilanteen pakosta kuitenkin haluan. Isommat lapset ovat isällään ja haluan olla Ennin luona ennen aamun labroja.
Enni heräilee kun tulen. Vähän itkuisena. Yö on ollut vaihteleva. On hyvää, on huonoa.
Yhdeksään mennessä on oksennettu, kakattu, otettu monta pientä putkea verta pienestä kantapäästä, puettu, punnittu, mitattu mahanympärystä, lääkitty, syöty ja jumpattu fyssarin kanssa sen verran, mitä jäätävän turvonnut maha sallii.
Tiedän jo ennakkoon että koko päivä menee täällä. Niin meni eilinenkin, ja toissapäivä. Niin tulee menemään huominenkin.
Katson kelloa, viihdytän vauvaa, jolla on kurja olo ja jonka ei oo hyvä oikeen missään. Katson kelloa. Vaihdan vaippaa, syötän, viihdytän. Koitan laittaa nukkumaan, luovutan. Katson kelloa. En edes tiedä miksi katson, koska ei sillä oikeastaan ole merkitystä. Kun lähden kotiin, on joka tapauksessa jo ilta. Ja huomenna kaikki sama toistuu uudestaan.
Huomenna oli tarkoitus päästä miehen kanssa hetkeksi pois. Jopa kahdeksi yöksi. Ei päästä. Illalla on peruttava hotellivaraus ja luovuttava ajatuksesta, että saisi elämään hetkeksi jotakin muuta.
Kuuntelen ihmisten ääniä ja mietin, miten kaikki voidaan kuulostaa niin iloisilta ja normaaleilta, vaikka tuskin kukaan oikeastaan haluaa olla täällä. Luulen että kuka tahansa antaisi mitä vaan jos saisi lapsensa sairauden häviämään. Mitä tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti