Täällä on kato muitakin potilaita

Eilen Ennin vointi saatiin sellaiselle tasolle, että päästiin teholta pois. Huoli ei siihen lakannut, pieni ei vieläkään yhtään hymyillyt. Totinen ja vakava vauva, ei sellainen normaali Enni ollenkaan.

Uuden lastensairaalan teho-osastolle annan kyllä täydet pisteet. Parempaa hoitoa ei varmasti voi saada. Hoitaja on Enniä varten siinä koko ajan ja kaikki tarpeellinen saatavilla heti. Vanhemmat saavat olla vierellä vaikka koko ajan lääkärien ja hoitajien keskinäisiä palavereja lukuunottamatta. Omaa rauhaa siinä ei tietenkään juuri saa. Lepäämistä varten on erilliset lepopaikat vanhempien tilassa, joskin niiden suunnitteluun olisi ehkä voinut panostaa vähän eri lailla; lepopaikoissa pääsee lepäämään, saa peitot ja tyynyt, mutta ne sijaitsevat vanhempien keittiön, vessojen ja suihkujen kanssa samassa tilassa siten, että varsinaisesti eivät ole kovin rauhallisua lepopaikkoja.

No, se tehosta. Teholta neloskerroksesta Laaksosta siirrryttiin meidän niin sanotulle kotiosastolle vitoskerroksen Taikaan, jossa sijaitsee Munuais- ja elinsiirto-osasto. Tuttu osasto matkan varrelta, mutta joka kerta siirtyminen osastolle on ahdistavaa. Ei siinä, luotan lääkäreihin ja luotan useimpaan hoitajaankin, mutta tilat ahdistavat. Potilashuoneet ovat suljettuja, hiljaisia ja enimmäkseen yhden hengen huoneita. Välimatkat on pitkiä ja henkilökuntaa ehdottomasti liian vähän.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että huoneessa on vain pieni Enni sängyssään. Laitteet kyllä hälyttävät ja ilmoittavat hoitajille Ennin liikkeistä, mutta itku ei kuulu minnekään. Nykyään onneksi ovat saaneet itkuhälyttimiä käyttöönsä, mutta silti. Joka kerta ahdistaa jättää yöksi, ja joka kerta harkitsen itse jäämistä Ennin kanssa. Mutta tiedän, että kuolisin väsymykseen, joka nyt jo on musertava. En pelkästään siksi, että valvoisin Ennin valvoessa vaan valvoisin myös hoitajien käydessä, laitteiden hälyttäessä. Heräisin jokaiseen tapahtumaan, jos nyt ylipäätään nukahtaisin. Siksi käyn nukkumassa kotona, lyhyesti mutta putkeen.

Niinpä eilenkin tunne oli ristiriitainen. Ihanaa ettei pieni ollut enää tehohoidon tarpeessa, mutta pelottavaa tulla taas yksinäiseen huoneeseen. Pelko ja ahdistus vähän helpottivat kun päivävuoron hoitaja sanoi päivän olleen rauhallinen. Ennin olo huononi iltaa kohden, pieni oli levoton, eikä pystynyt nukkumaan. Pientä lämpöä ja tiheää hengitystä. Lääkärikin kävi, muttei nähnyt suurempaa huolta. Seurataan.

Vuoronvaihto oli kahdeksalta ja toivoin sydämestäni tuttua ja mukavaa hoitajaa. Luottamus on aikamoisen tärkeä seikka, kun jättää oman rakkaimman aarteensa toisen hoiviin. Jos luottamusta ei synny, jää kotiin lähtiessä aika epämääräinen olo. Eilen ei syntynyt. Ensimmäinen yövuorolainen, joka huoneeseen tuli ja joka oli Ennin hoitajaksi merkitty, oli meille entuudestaan tuntematon. Kerroin Ennin päivästä, voinnista ja perusasioista ja samalla kysyin hänen tilanteestaan ja että miten ehtii olemaan jos Enni ei nuku tai vaatii yöllä enemmän. Hän vastasi että 'tilannehan on se että olen täällä töissä ja teen työni niin kuin pystyn'. Ööö. Senkö halusin kuulla?! Hän jatkoi että 'tulen tänne kyllä jos hän itkee mutta ymmärrät varmasti etten voi tässä koko yötä olla'. Ihan kuin olisin sitä vaatinut. Arvoin siinä vaiheessa että jäisinkö yöksi. 'Sinä itse teet sen valinnan että joko jäät tai menet kotiin.' Kuulostaen siltä että itseppä valitset annatko lapsesi täällä yksin itkeä vai oletko hänen kanssaan.

En tiennyt mitä sanoisin. Jäätävää. Jos ei tässä ole syyllisyyden tuntemusta jo muutenkin ihan riittämiin, niin tuo ei ainakaan keventänyt taakkaa. Uusi lastensairaalahan on suunniteltu ajatuksella, että vanhemmat yöpyvät. Mutta entäs me vanhemmat, joiden lapsi viettää ensimmäiset seitsemän kuukautta jokaisen yön sairaalassa ja joilla on muitakin lapsia? Joiden on jaksettava pyörittää se koko rumba päivisin ilman lepoa? Joista yleensä toinen käy ihan normaalisti töissä. Me emme kaipaa lisäsyyllistämistä siitä, että yöpyminen ei ole mahdollista eikä kokonaiskuva mielessä pitäen edes järkevää.

No, en lannistunut vielä noistakaan sanoista. Lähempänä puolta yhtätoista aloin ihmetellä, missä kymmenen iv-lääkkeet viipyvät. Ei päästy miehen kanssa lähtemään, kun hoitajalla ei ollut aikaa Ennille, joka ei vieläkään osannut nukahtaa. Soitin kelloa. Eri hoitaja tuli kurkistamaan ovesta nyreänä. Kysyin lääkkeistä. Sain vastauksen että Ennin hoitaja on niitä tekemässä. 'Täällä on kato muitakin potilaita.'. Ai muitakin potilaita!! Oikeestikko?!! Kyllä pisti kiukuttamaan mutta nielin kiukun ajatellen, että nuo hoitavat mun lastani seuraavan yön että pakko nyt vaan niellä. Erittäin ammattimaista toimintaa. En herkästi valita mistään, mutta tätä en aio jättää sanomatta eteenpäin. Ja juu, tiedän että hoitajat on kovilla ja heitä on liian vähän, mutta silti. Asiat voi esittää monella tapaa.

Lopulta, kello 22:40, Ennin hoitaja, joka on töissä täällä, tuli huoneeseen kymmenen lääkkeiden kanssa ja sanoi että nyt hän ehtii jäädä Ennin kanssa. Nyt jo vähän mukavampaan sävyyn. Luottamus tai ei, meidän oli pakko lähteä ja jättää yhä valvova Enni hänen hoiviinsa, jotta mies selviäisi seuraavan päivän töistä ja minä uudesta sairaalapäivästä.