Ensin tehovalvontaosastolle, josta tänä aamuna Enni oli siirretty teho-osastolle.
Raskaita päiviä täynnä kysymyksiä ja epävarmuutta. Itkua ja epätietoisuutta. Ja niin musertavaa väsymystä.
Pahinta on hetket poissa Ennin viereltä. Erityisesti se ikuisuuden tuntuinen hetki, kun minut ohjattiin ambulanssikyydin jälkeen omaisten odotustilaan. Tietämättömänä mihin Enni vietiin, mitä siellä tapahtuu. Miten suuri huoli ja epätietoisuus ja pelko, jos jotain kurjaa joutuu pieni kokemaan yksin. Ja kun lopulta päästiin Ennin luo, hän itki hysteerisenä pelkässä vaipassa, uusi kanyyli ilmestyneenä päähän ja happimaski nenälle. Isossa sängyssä ilman äidin turvaa. Ei voinut kuin itkeä. Miksen saanut olla mukana. En saanut heti ottaa edes syliin vaikka tiesin, että siihen itku loppuisi.
Ja pahin oli tämä aamu, kun seitsemän jälkeen herättyäni aloin soittamaan tänne eikä kukaan huoneessa vastaa. Se tunne, kun et tiedä mikä tilanne ja kukaan ei vastaa ja kun tuntuu että jos kaikki olisi hyvin, joku vastaisi. Lopulta kahdeksan aikaan vaihteen kautta minut yhdistettiin teholle, jonne Enni oli juuri siirretty. Oli itkenyt ja raivonnut aamukolmesta saakka eikä saatu rauhotettua millään. Se tunne kun oma pieni vauva on yksin joutunut vieraassa paikassa, vieraiden hoitajien kanssa kohtaamaan tuskaisen olon. Se syyllisyys ja riittämättömyyden tunne, vaikken mitenkään olisi koko yötä voinut vierellä valvoa.
Nyt vain odotellaan. Uutta antibioottia menee, nesteenpoistoa menee. Sitä ja tätä menee. Odotellaan. Istutaan vieressä ja odotellaan. Silmät on itkemisestä ja väsymyksestä turvonneet. Paino ei ollut laskenut eilisestä. Naama on turvoksissa ja pissaa ei oikein ole saatu. Nyt vain odotellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti